Kreetta ja Pekka matkalla Idässä 2014


Taustaa:


Keväällä 2012 päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, hankkia moottoripyörän, sekä tietenkin ajo-oikeuden, eli A-kortin. Moottoripyörän tyyppi oli minulle selvä - matkaenduro. Matkaenduro oli ollut ykkösvaihtoehto ajatuksissa jo vuodesta 2000 lähtien. Oikeasti ajatuksena oli hankkia ensin pienempi ja kevyempi Honda Transalp, ja siirtyä vasta myöhemmin mahdollisesti Honda Varaderoon, mutta joku minua viisaampi neuvoi että: "Kannattaa heti ostaa Varadero, ei se sen hankalampi ole kuin Transalp, ja kuitenkin kohta haluat tehokkaamman". Niinpä aika nopeasti autotalliin muutti musta Honda Varadero. Syyskuussa 2012 heltisi myös ajolupa.

Alusta asti uudessa harrastuksessani neuvoja on antanut entinen työkaveri ja ystävä Pekka Salo. Pekalla on moottoripyöräilystä ja moottoripyörämatkailusta kokemusta yli kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Pekka on kirjoittanut omista taustoistaan vähän enemmän omille kotisivuilleen:

Pekka esittelee itsensä

Muutamasta matkasta on luettavissa myös matkapäiväkirjat:

Pekan matkapäiväkirjoja

Pekka tapaa tehdä joka kesä pidemmän reissun moottoripyörällä, ja viime vuosina matkojen suunta on ollut paljolti itään päin. Kun Pekan viimekesäisen lomareissun jälkeen taas kyselin kaikenlaisia reissuun liittyviä juttuja ja kuulumisia, Pekka kysyi yhtäkkiä että lähdenkö kaveriksi seuraavalle reissulle. Yhden kerran kysyin: "Ookko tosissas?" Pekka väitti olevansa tosissaan, ja minä vastasin hyvin nopeasti että kyllä lähden jos vain suinkin onnistuu. Eihän tällaista mahdollisuutta voi tulla eteen kuin kerran elämässä - ainakaan siinä tapauksessa jos siitä ensimmäisestä mahdollisuudesta kieltäytyy. Epäilin vain omia kykyjäni tuollaiselle matkalle, sillä olihan minulla moottoripyörähistoriaa takana vasta muutaman ajokuukauden ajalta. Mutta ilmeisesti Pekka uskoi, että minä pärjään ja jaksan tuollaisen reissun.

Siitä alkoi matkan suunnittelu ja asioiden valmistelu. Matkan suunta oli lähes alusta asti selvillä, reitti sen sijaan oli hieman epävarma lähes viime hetkiin asti. Venäjän ja Ukrainan välinen tilanne mietitytti, pakotteet ja muut sellaiset. Viisumit kuitenkin hankittiin, kakskertaviisumit, siltä varalta että jos vaikka matkalla tapahtuu jotain sellaista että pitää tulla kotiin lyhintä mahdollista reittiä.

Viisumin lisäksi tarvitaan tietenkin passi. Ajoneuvolla ulkomailla liikuttaessa tarvitaan Green Card - joka on vähän niinkuin todistus ajoneuvon liikennevakuutuksesta. Lisäksi useissa maissa vaaditaan kansainvälinen ajokortti, sen saa hankittua autoliitosta. Nämä hoidin kuntoon hyvissä ajoin kevään ja alkukesän aikana. Talven aikana hoidin ajantasalle myös rokotukset, jäykkäkouristus, polio sekä hepatiittirokotteet.

Omaa pyörääni aloin varmistella jo viime kesänä. Pekan kanssa vaihdettiin kaikki pyöränlaakerit, ketjut ja rattaat (jotka olivat muutenkin vaihtokunnossa), ohjauslaakerit (näissäkin oli jo kulumaa), bensapumppu (kaasari-Hondan yleinen vikakohta), takaiskari vaihdettiin räätälöityyn Wilbers iskariin sekä etuhaarukan öljyt vaihdettiin. Keväällä teetin vielä ison huollon Hondan merkkihuollossa. Venttiilit tarkistettiin (ei ollut säätötarvetta) ja kaasarit synkattiin. Ilmansuodatin, polttoainesuodatin ja sytytystulpat vaihdettiin. Vuotava pakoputken tiiviste vaihdettiin. Vielä viimeisellä viikolla ennen lähtöä pyörä sai alleen uudet renkaat, samalla vaihdatin jarrunesteet. Ja ihan viimeiseksi vielä vaihdoin öljyt.

Pyörän sivulaukkuihin pakkasin matkaa varten sellaisia helposti mukana kulkevia varaosia joita saattaa matkalla tarvita. Jarrupalat, jännitteensäädin, sytytystulpat, vanha bensapumppu+vaihtokärjet ja ne vanhat ketjut, sekä pari ketjulukkoa. Korjausopas lähti myös mukaan varmuuden vuoksi. Pekalla oli mukana lähes kaikki tarvittavat työkalut, ja mulla muutama erikoinen - kuten erikoistyökalu takaiskarin säätöön. Lisäksi pari pulloa ketjurasvaa sekä pari litran pulloa moottoriöljyä. Lisäksi kaikenlaista mahdollisesti tarpeellista: pari kiinnitysliinaa, otsalamppu, kynälamppu, nippusiteitä, muovipusseja, paristoja, sadevarusteet...

Takalaukkuun pakkasin omat tavarat. Aika vähällä tavaramäärällä pitää selviytyä.

1. matkapäivä, maanantai 18.8.

Kello oli herättämässä varttia vaille neljä. Pyörän starttasin viideltä, treffit oli sovittuna  Alavuden ABC:lle, josta oli määrä lähteä matkaan viimeistään seitsemältä.
Siinä vielä kahviteltiin ja tarkistettiin, että ainakin kaikki tarvittavat asiakirjat olivat mukana. Ja eikun liikkeelle, Pekka edellä ja minä perässä.

Heti tielle päästyä huomasin, että Pekan pyörä savutti aikalailla. Mainitsin siitä ensimmäisellä pysähdyspaikalla. Pekka oli juuri ennen matkaa vaihtanut pyöräänsä lambda-anturin, käynyt koeajolla ja todennut että pyörä toimii. Ei vissiin ollut katsonut taakseen kuitenkaan. Siinä hetki mietittiin että mitäs nyt, käydäänkö Kaskisissa vaihtamassa toiseen pyörään, vai jatketaanko ja katsotaan mitä tapahtuu? Pekan BMW GS 1150 pyörässä on oppiva ruisku, ja Pekka kokeili nollata ruiskun muistin poistamalla sulakkeen hetkeksi. Tämä auttoi jo hiukan, savutus väheni jonkin verran. Myöhemmin pysähdyttiin tankkaamaan Varkauden ABC:lle, ja tuossa Pekka totesi että bensaa oli kulunut noin kaksi litraa enemmän "sataselle" kuin kuuluisi. Sitten taas mietittiin. Otettiin puhelimet käteen  ja alettiin etsiä netistä tietoa, josko siitä läheltä tai matkan varrelta, löydettäisiin vielä huolto joka asialle voisi jotain tehdä. Käytiin Varkautelaisessa kone- ja mopokaupassa kyselemässä josko heillä olisi tietoa. Sieltä saatiin osoite Joensuussa olevaan BMW autojen merkkihuoltoon. Ja matka jatkui itää kohti.

Joensuussa Pekka piipahti BMW autohuollossa, mutta sieltä ei apua saatu, muutakuin seuraava osoite josta mahdollisesti voisi kysellä - paikallinen MP huolto. Sielläkin käytiin, mutta lopputulos ei muuttunut. Pekka haki Joensuun Motonetistä vähän tarvikkeita "Bräkleeniä" ja muuta pientä - ja ei muutakuin rohkeasti matkaan, ei me kotiin käännytä näin pienen takia.

Baijerilaisessa menopelissä pieniä teknisiä ongelmia.
Karvion kanava Heinävedellä


Lähestytään Niiralan raja-asemaa



Kello neljä: Kotimaa jää taakse - seikkailu alkakoon

Suomen Tullissa piti lähinnä käydä näyttäytymässä, kyllä virkailija vilkaisi passin, mutta ei sen kummempaa. Seuraavaksi siirryttiin Venäjän Tullin puolelle. Ensin jonotusta autojonossa. Sitten käytiin ensimmäisellä kopilla näyttämässä passi ja rekisteriote. Virkailija kysyi vähän heikolla englanninkielellä että minne ollaan menossa. Sanoin että Istambuliin Vladikavkasin kautta. Virkailija oli lievästi hämmästynyt, ja jutteli jotain toiselle virkailijalle, jonka luona Pekka asioi. Mutta ei siinä sen kummempaa - siitä sitten seuraavalle kopille. Siellä olikin vähän sekavampaa. Jonotettiin omaa vuoroamme, eikä oikein tiedetty että mitä pitäisi tehdä. Kunnes joku toinen suomalainen matkaaja kysyi että joko me ollaan täytetty tulliselvityskaavakkeet. Hän vielä ystävällisesti kävi hakemassa meille sellaiset. Sitten alettiin ihmettelemään kaavaketta - se ei ole ihan maailman selkeimmästä päästä.

Tekstit oli kyllä käännetty suomenkielelle - mutta sitä ei kyllä takuulla ollut kukaan suomenkielinen tarkastanut. Lisäksi oli hiukan epäselvää että mihin laatikkoon/viivalle mikäkin vastaus tulee kirjoittaa. Minä sain lapun täytettyä sen verran oikein että tullivirkailija suostui tekemään tarvittavat korjaukset, Pekka joutui täyttämään kaavakkeen kokonaan uusiksi. Pekan vielä asioidessa tullimies kävi osoittamassa mulle että pyörät pitää siirtää sivuun. Talutin molempien pyörät sivummalle. Pekan saatua tulliselvityksen tehtyä, tullimies/tarkastaja halusi vielä vilkaista Pekan sivulaukkuun. Mun laukut eivät kiinnostaneet tullimiestä lainkaan. Tullissa taisi vierähtää aikaa lähemmäs kaksi tuntia. Sen jälkeen päästiin jatkamaan matkaa.

Rajan läheisyydessä käytiin ensimmäisenä rahanvaihtopisteellä. Pieni putiikki jossa oli kirjoituspöytä ja sen takana rahanvaihtaja. Tämän jälkeen käytiin ensitöikseen tankkaamassa ja sen jälkeen piipahdettiin kahvilassa kahvilla ja lohileivällä. Viereisestä kaupasta haettiin matkaevästä - suklaata, vodkaa ja mehua. Vodka oli halpaa ja mehu kallista.

Kahvila/kauppa Wärtsilän raja-aseman lähellä
Kaupan ympäristöä

Tästä lähdettiin ajelemaan Pitkärantaa kohti. Tie muuttui heti Venäjän puolella kapeaksi ja kuoppaiseksi. Asuintalot olivat pääasiassa aika ankeita, vanhoja ja harmaantuneita. Maalia nämä talot eivät olleet juurikaan nähneet vuosikymmeniin. Lähes kaikkien asuttujen talojen ikkunoissa oli kalterit, toisissa ihan perinteiset, toisissa auringonsäteiden malliin laitetut. Ilmeisesti talojen ryöstely on aika yleistä. Jos oli talo johon oli laitettu uusi kate, se oli lähes poikkeuksetta aika iloisen värinen, kirkkaan vihreä, sininen tai punainen. Hyvin harvassa oli harmaat tai mustat katot. Jos taloa oli laajennettu, niin laajennus ja alkuperäisrakennus olivat yleensä melkolailla eriparia. Ei ole kovin nuukaa, että tyyli olisi lähellekään sama.

Kello oli aika lähelle yhdeksän kun saavuttiin Hotelli Pitkärantaan. Hotelli on kerrostalossa, jonka yhdestä rapusta on tehty vaatimaton hotelli yli 20 vuotta sitten. Majoituimme soluun jossa kolmella huoneella oli yhteinen suihku ja vessa. Muissa huoneissa ei kuitenkaan ollut asukkaita, joten vessaan ei sentään tarvinnut jonottaa. Hotelli Pitkärannassa onnistuu Viisumin rekisteröinti, joten pyydettiin tekemään sekin samalla (tai siis Pekka pyysi, itse en venäjää osaa). Viisumin rekisteröinti ei ole pakollista lyhyillä matkoilla, vaan vasta yli 7 päivän oleskelu vaatii rekisteröinnin. Tarkoitus ei ollut oleskella Venäjällä niin pitkään, mutta eipä siitä rekisteröinnistä haittaakaan ole. Viisumin rekisteröinnistä

Menopelit vietiin viereiselle vartioidulle parkkipaikalle. Siellä muori istui kopissa ja vahti alueelle jätettyjä ajoneuvoja maksua vastaan. En kyllä enää muista paljonko vartiointi maksoi, ei paljoa kuitenkaan.

Baari/ravintolakin oli ihan kulman takana. Käytiin samantien syömässä, kun iltakin oli venähtänyt jo vähän pitkälle. Mulle tuli heti sellainen fiilis: "Aivan kuin ois ulkomailla"

Pitkän päivän päätteeksi vodkasnapsit - pitämään pöpöt loitolla.

Hotelli Pitkäranta. Kerrostalon yksi rappu on muutettu hotelliksi.
Google streetwiew Pitkärannasta


2. matkapäivä, tiistai 19.8.

Olin laittanut puhelimen herättämää kello kuusi (paikallista aikaa), mutta jokin meni pieleen - ei herättänyt. Johonkin ulkoa kuuluviin elämänääniin kuitenkin herättiin ennen seitsemää. Samantien ylös, tavarat kasalle ja liikkeelle. Ei jääty hotelliin aamupalalle, vaikka täällä olisi jonkinlaista aamupalaakin ilmeisesti saanut. Ajateltiin käydä jossakin kahvilassa matkan varrella aamupalalla. Pian pysähdyttiinkin yhteen kahvilaan, mutta se oli vielä siihen aikaan aamusta kiinni.

Otin kuitenkin muutaman kuvan.

Karjalassa köyhyys on silmiinpistävää. Siitä huolimatta monissa puutarhoissa kukki näin elokuulla valtaisat määrät daaliooita. Hieman vaatimattomiahan ne puutarhat olivat, mutta karulla tavalla kauniita. Kahvilan pihassakin kukki.

Kukkaloistoa kahvilan edustalla

Kylänäkymä Karjalassa



Tie oli motoristille oikein mukavaa ajettavaa. Sopivasti mutkainen ja mäkinen, vähän kuin olisi vuoristorataa ajanut metsän keskellä. Metsän puut olivat selvästi suomalaismetsän puita korkeammat. Muistui mieleen että olen joskus lukenut että Suomen ja Venäjän rajan näkee satellittikuvasta, sillä Suomen puolella metsä on matalampaa. Metsien tila sateliitista

Välillä tie kulki sen verran korkealla että Laatokka näkyi puiden yli, ja välillä mentiin ihan Laatokan rannassa. On se valtavan kokoinen järvi, vastarantaa ei näy.

Laatokkaa vähän kauempaa



Laatokkaa läheltä

Taloja ja tietä Karjalassa


Tie ylitti rautatien aika monta kertaa sadan kilometrin matkalla. Jossain kymmenennen rautatienylityksen jälkeen sekosin jo laskuissa. Eihän rautatienylityksessä muuta vikaa ole, kuin se että siihen pitää aina vähintään hiljentää - välillä jopa pysähtyä. Vauhdintappaja. Ja tiellä muuten ajeli entinen suomalainen postiauto - sellainen oranssi, jossa yläosa on vaaleampi ja alaosa tummempi. Takaosassa kuljetusosasto. Auto oli merkkiä SISU.

Niin, se aamupala joka jäi aamulla väliin... Kello oli melkein yksitoista, kun tultiin teiden A130 ja M18 risteykseen - jatkuen M18 tietä Pietariin päin. Heti pian risteyksen jälkeen oli ruokapaikka. Tiskissä, siis samantyyppisessä kuin kaupoissa on liha- ja kalatiskit, oli valittavana ruokia, leivonnaisia, jugurtteja yms. Kello oli jo sen verran että otettiin "aamiaislounas". Makaronihässäkkää, jauhelihapihvi kananmunalla ja letut smetanalla. Kyllä tällä taas jaksaa.


 Lounaan jälkeen ruokapaikan ulkopuolella tieltä kurvasi moottoripyörä meidän luo. Venäläinen motoristi, muistaakseni vanhemman mallisella Honda CBR:llä, ja selkeästi matkavarustuksessa. Pysähtyi vaan kysäisemään minne olemme menossa ja kertoi itse olevansa tulossa Murmanskista. Toivotti meille - Good Luck, ja poistui. Tuo Good Luck tuli kuultua muutaman kerran myöhemminkin. Ilmeisesti Venäläinen tapa toivottaa hyvää jatkoa.

Jatkoimme tietä M18/E105 Pietaria kohden. Tien varsilla oli ihmisiä myymässä marjoja ja sieniä. Alkukesästä myyvät kuulemma saunavihtoja.

Pietariin asti ei sentään ajeltu vaan oikaistiin Novaja Lagodan kohdasta Chudovoon, ja siitä Pietari-Moskova tielle E105/M10. Tällä välillä olikin jo aika taas tankata. Venäjällähän tankkaus tapahtuu yleensä siten että ensin käydään huoltoaseman tiskillä, tai joskus seinässä on pelkkä luukku, maksamassa. Kassalle kerrotaan paljonko haluaa ostaa tai "polnyy" eli täyteen. Tapasin viedä kassalle 1000 ruplaa ja sanoin "polnyy". Tämän jälkeen saa käydä tankkaamassa ja sitten taas palataan tiskille hakemaan vaihtorahat. Bensan hinta oli 36 - 38 ruplaa - noin 0,75 - 0,77 euroa. Tyypillisesti tankkaus maksoi noin 750 ruplaa - eli noin 15 euroa -  reipas 20 litraa.





Tällä tieosuudella ehti tulla vettäkin niin että mun kamppeet, jotka takkia ja kypärää lukuunottamatta eivät ole vedenpitävät, kastuivat ihan reippaasti. Kengät tuntuivat olevan vettä täynnä, ja välihousut läpeensä märät. Pietari-Moskova tien varrella pysähdyttiin Neste huoltoasemalle, mä kaadoin kengistä enimmät vedet nurmikolle. Huoltoasemalla oli kunnollinen vessa, ja sain lämmitellä kylmenneitä käsiäni käsienkuivaajassa. Kuuma kahvi vielä kitusiin ja takaisin tienpäälle.

Pietarin ja Moskovan välillä on aivan uskomaton rekkakaravaani. Kahdeksan autoa kymmenestä on rekkoja, ja niitä on ihan tiukkana jonona. Tällä välillä on sentään ohituskaistoja, melkeimpä koko matkan aina vuorotellen kummallakin kaistalla, joten ohittaminen ei ole kovin vaikeaa. Jotkut autot sentään ajavat niin hyvää kyytiä että niiden perässä on sopiva ajaa pidempäänkin, kuten meidän edellä pitkään ajanut jääkiekkojoukkueen linja-auto. Sitä ei tarvinnut ohittaa. Ohituskaistapätkällä nopeus saattoi nousta 120 km/h, mutta monesti heti ohituskaistan päätyttyä tultiin "taajamaan", joissa nopeusrajoitus oli 40 km/h. Taajamat olivat käytännössä pieniä kyliä, joissa oli vanhoja pieniä mökkejä. Monet mökit näyttivät siltä että niissä ei asuta, mutta pihat oli silti hoidettuja. Kenties "datshoja", vähän niinkuin siirtolapuutarhoja. Ihmiset viljelevät sitä pientä tonttia ja ehkä viettävät viikonloppuja mökeissä.

Tienvarren levähdyspaikoilla oli tietenkin paljon rekkoja, ja niissä oli useinmiten vähintäänkin teekoju. Samovaarissa keittelivät teetä.

Ajopäivä päättyi noin kello seitsemän. Noin 350 km Moskovasta luoteeseen. 12 tuntia oli oltu tienpäällä ja matkaa oli taittunut noin 660 km.

Yöpaikka oli rekkamiesten hotelli. Piha oli vartioitu (maksullinen), joten pyörät olivat turvassa. Toisessa rakennuksessa oli majoitustilat, autokorjaamo ja varaosakauppa. Päärakennuksessa ravintola ja jotakin muita tiloja. Respa oli päärakennuksen toisessa päädyssä yläkerrassa oleva pieni toimisto. Siinä oli myynnissä varmaan rekkamiehille tarpeellista pikkutavaraa, saippuaa, partavesiä yms. sekä vaatteita. Katselin siinä että shortsit maksoivat noin 8 euroa, T-paita vähän vähemmän. Myynnissä olevat vaatteet eivät olleet rekillä vaan toimiston takaseinä oli käytännössä vaatteiden peitossa - vaatteet henkareilla ja henkari naulassa. Käytävällä oli pesukone, oletin että siinä rekkamiehet voivat pestä tai pesettää pyykkiä.

Huone oli pieni, aikalailla samaa kokoluokkaa kuin laivan hytti. Toinen sänky toisella seinällä ja toinen toisella, välissä niin kapea käytävä, että siinä ei voinut liikkua kuin yksi kerrallaan. Toisen oli kerättävä koipensa sängylle siksi aikaa kun toinen häärää. Sänky oli ainakin meikäläiselle, viikinkimittaiselle, liian lyhyt. Oma vessa ja suihku sentään oli. Ja kukkalakanat.

Majapaikka Pietari-Moskova tien varrella.
Vähän myöhemmin käytiin paikan ravintolassa syömässä, en kyllä valitettavasti muista mitä syötiin, mutta pullo punaviiniä otettiin ruokajuomaksi. Ja vielä päivän päätteeksi vodkasnapsi, tai pari, pitämään pöpöt loitolla.

3. matkapäivä, keskiviikko 20.8.

Heräsin yöllä, ilmeisesti noin kahden aikoihin, ja olettaen että kello olisi vähän vaille kuusi (nyt oli Pekan puhelin herättämässä kuudelta).  Makasin hereillä pitkään ja odottelin herätystä. Jossain vaiheessa kyllästyin odotteluun ja kaivoin oman puhelimen tarkistaakseni kellonajan - eihän se ollut edes kolmea vielä. Sinä yönä ei enää paljon tullut uni silmään.

Viimein tuli aamu. Tällä kertaa käytiin päärakennuksen ravintolassa syömässä aamupalaa, ennenkuin alettiin tekemään lähtöä. Illan ja yön aikana majapaikan parkkipaikalle oli tullut useita rekkoja, ei kuitenkaan täyteen asti. Yksi siitä lähtenyt rekka oli suomen rekkareissa, ja kuski tervehti meitä. Suomalaisia rekkoja ei Venäjällä kyllä montaa näkynyt.

Aamu

Matkaan päästiin seitsemän jälkeen. Sitä samaa tietä ja rekkarallia kuin edellispäivänä, tosin nyt alkoi tienvarressa olla jo isompiakin taajamia. Yhdessä taajamassa pysähdyttiin Mäkkäriin kahville ja vessaan. Se vain että tämä Mäkkäri oli tien vasemmalla puolen, ja mä murehdin että miten ihmeessä siitä pääsee tien yli ja oikealle kaistalle, kun se liikenne oli vilkasta. No ihan hyvin siitä pääsi, hienosti yksi auto pysähtyi antamaan meille tilaa mennä vasemman kaistan yli.

Puolenpäivän tietämillä lähestyttiin Moskovaa. Näin jo kyltin jossa luki Moskova 1 (tiekylttien kilometrimääriin sopii suhtautua varauksella tässä maassa) - ennenkuin käännyttiin Moskovan sisimmälle kehätielle. Se olikin aikamoinen kokemus. Parhaimmillaan kuusi kaistaa yhteen suuntaan, kaikki kuusi täynnä autoja. Ruuhkassa edettiin metri kerrallaan, noin viisi kertaa minuutissa. Ja jos et edennyt heti, niin joku varmasti änkesi siihen väliin. Moskovalaiset moottoripyörät pujottelivat sujuvasti autojen välissä. Lämmintä oli 32 astetta, aurinko paistoi täydellä terällä. Hondan jäähdytyspuhallin puhalsi kuumaa ilmaa reisille. Pekan Bemarin lämmöt nousi, pakko oli edetä välillä. Pekka lähti ajamaan tien vasenta reunaa pitkin. Siinä oli sellainen muovinen kaareva reuna ja reunan takana betoniaita erottamassa erisuuntiin menevät kaistat. Pelotti mennä perässä, tilaa ei ollut senttiäkään liikaa ja se muovireuna oli liukas.

Välillä taas oli pätkä jolla päästiin ajamaan lujaa - liikennevirran mukana on ajettava samaa tahtia, ja nopeus huiteli välillä yli 120 km/h, kunnes taas pysähtyi. Mun oli pysyttävä riittävän lähellä Pekkaa etten vain aja ohi liittymästä tai ole väärällä kaistalla sitten kun on aika kääntyä. Kuitenkin oli pidettävä sen verran etäisyyttä että ehdin reagoida.

Siinä ruuhkassa oli vierähtänyt noin kaksi tuntia kun Pekka siirtyi oikealle ja poistui huoltoaseman kohdassa ruuhkasta. Minä tietenkin perässä. Olin sen verran poikki sillä hetkellä, että oli siinä ja tässä että kantaako jalat, ja varmaan olisin aika pian pyörtynyt, huonosti nukuttu yökin varmasti vei voimia. Huoltoaseman takana varjossa huilattiin ja odotettiin että ruuhka alkaisi purkautua. Siinä oli mennyt muutama poliisiauto hälytys päällä ruuhkan läpi, ja oletettiin että siellä on joku kolari jonka vuoksi liikenne seisoo. Pekka haki huoltoasemalta juotavaa, perunalastuja ja jäätelöä. Pikkuhiljaa alkoi voimat palautua.
Liikenneruuhkaa Moskovassa


Välillä vaikuttikin siltä että liikenne alkaa vetämään, kunnes taas pian pysähtyi. Ei se tilanne näyttänyt muuksi muuttuvan. Lähdettiin sinne sekaan taas. Eipä sitä pahinta ruuhkaa enää hirmuisen pitkälti ollut kun päästiin vähän väljemmille vesille, ja päästiin kunnialla kääntymään tielle E115. Matka jatkui vajaa sata kilometriä, kun Pekka kurvasi tienvarren hotellin pihaan. Tuumasi että kyllä tässä on nyt täysi päivätyö tehtynä. Kello tosin oli vasta viiden tietämillä.

Edellisten öiden hotellit olivat olleet vaatimattomia, ja hinta oli ollut noin 40 euron luokkaa. Tämä hotelli oli selkeästi uudempi ja hienompi, silti edullisempi. Huoneessa oli tilaa ruhtinaallisesti. Oli erillinen "eteistila" jossa oli vaatekaapit, jääkaappi ja käynti kylppäriin. Huoneessa oli ilmastointikin. Varsin mukavaa.




Hotellin alakerrassa oli ravintola. Syötiin saslikia ja kaalisalaattia. Päivän päätteeksi otettiin taas pari vodkasnapsia, pitämään pöpöt loitolla. Unta ei tarvinnut odotella.

4. matkapäivä, torstai 21.8.

Aamu päästiin aloittamaan aamupalalla hotellin alakerran ravintolassa. Tosin myyjänä ollut tyttö ei ollut oikein palvelualtis tähän aikaan päivästä (ennen kuutta) . Tyttö nukkui pää tiskiin nojaten kun menimme ravintolaan ja heti myyntitapahtuman jälkeen jatkoi uniaan. Keittiön puolella oli kuitenkin porukka vähän paremmin hereillä, ja meille tuotiin aamupalaa. En ihan varmuudella muista että mitä saatiin - saattoi olla kaalikeittoa.

Matka jatkui tietä M6 Tambovin ja Volgogradin suuntaan. Aamupuolella päivää pääsi kokemaan vähän huonompaa asvalttia. Asvalttia oli korjailtu useampia kertoja kuin täällä kotomaassa on tapana. Asvaltin korjaukset oli tehty hyvin monella tapaa, mm noin lauantaimakkaran paksuisella pötköllä, paikkapaloilla, kuoppaa öljysoralla täyttämällä, mutta myös kokonaan korjaamattomia kuoppia oli. Välillä oli pätkä jossa oli säännöllisin välein noin 200 metriä tuota vanhaa asvalttia ja stten 50 metriä uutta asvalttia. Mä en ainakaan ihan heti keksi mikä tuon korjaustavan logiikka on.

Aamupäivällä pysähdyttiin vielä toiselle aamupalalle tienvarren kahvilaan. Otettiin borssikeittoa ja kahvit päälle. Borssikeitto oli todella maukasta.

Kuvassa ei näy juuri se kahvila, mutta samassa pihassa tämäkin. Oli todella siisti piha. Kuvassa nurkassa istuva pappa kulki kottikärryjen ja harjan kanssa pihaa siivoten. Annoimme papalle kaikki kolikot mitä meillä sillä hetkellä oli, vaikka ei hän rahaa kyllä pyytänyt.

Tauon jälkeen takaisin tienpäälle, kunnes jonkin ajan päästä meno stoppasi täysin. Ruuhka "keskellä ei mitään". Autoja oli tie täynnä, ja välillä jono liikkui hitaasti eteenpäin, ja välillä taas pysähtyi täysin.

Jonkin aikaa jaksoimme olla jonossa, mutta sitten lähdettiin ohittamaan ruuhkaa hissuksiinsa tienpekankkaa pitkin ajellen. Ruuhka oli kai kilometrejä pitkä. Jonon alkupäässä oli tietyömaa ja siinä liikenteenohjaaja. Liikenteenohjaaja kävi Pekalta kysymässä että oliko pitkä jono. No olihan se. Tietyömaalla ei näyttänyt tapahtuvan juuri mitään. Tienpenkalla oli muutama mies nojailemassa lapioihin.

Liikenne Moskova - Volgograd välillä oli edelleen hyvin vilkasta, mutta raskaasta liikennettä oli vähemmän kuin Pietari - Moskova välillä, tosin tällä tiellä ei kyllä ole ohituskaistojakaan. Raskasta liikennettä oli kyllä vähemmän, mutta rekat olivat keskimäärin vanhempia ja huonompia. Nyt tiellä liikkui paljon Kamazeja - ne ajoivat hiljempaa ja pöllyttivät ympärilleen mustaa saatepilveä. Sellaisen perässä ei ole mukava kytätä ohituspaikkaa.

Iltapäivällä pysähdyttiin taas jossain taajamassa ravintolaan syömään. Ravintola oli sisustettu vähän espanjalaiseen tyyliin. Oli viuhkoja ja muuta sellaista rekvisiittaa seinillä, ja jotain espanjankielisiä kylttejäkin taisi olla. Nurkassa akvaario. Ruuaksi tuli borssikeitto (siis päivän toinen borssikeitto) sekä perunamuusia ja tillilihaa. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla ruoka oli vähän mautonta. Tähän asti jokainen ruoka oli ollut oikein herkullista. Siinä syödessä tuli vielä pieni härdelli. Pihalla, kuumassa auringonpaisteessa seisoessa, mun pyörän sivuseisontatuki oli alkanut upota asvalttiin. Joku mies oli sen huomannut (pyörä ei ollut kuitenkaan kaatunut) ja nostanut pyörää, jostakin oli löytynyt puunpala jonka mies laittoi seisontatuen alle. Lämpötila oli tuolloinkin reilusi 30 asteen paremmalla puolella. Tässä paikassa tuli koettua myös perinteinen venäläinen ulkovessa. Ilmanvaihto oli kyllä tehokas - kokemus ei ollut niin paha kuin voisi kuvitella.

Tässä pari kuvaa päivän varrelta:
Matkalainen ja sen menopeli
Pysähdyttiin pankkiautomaatille. Itse automaatti jää kuvassa tuon metallioven taakse.
Metsät olivat vaihtuneet peltomaisemiksi. Tässä taustalla auringonkukkapelto.

Ajopäivä venähti vähän pitkäksi. Loppuiltapäivästä ajettiin ihan uuden näköiselle Lukoilin asemalle tankkaamaan. Asemalla oli jostakin syystä autoja ihan jonoksi asti. Päätettiin että ei jäädä jonottelemaan, kun niitä huoltoasemia kyllä oli matkan varrella ollut ihan hyvin. Tässä vaiheessa Hondalla oli vielä varaa ajaa noin 100 km. Koko päivä oltiin kuitenkin ajettu jonossa ja ohituskiihdytyksiä oli ollut paljon, joten oletin että polttoainetta olisi kulunut vähän normaalia enemmän. Tuumattiin että pysähdytään seuraavalle asemalle.

Tämänkin pysähdyksen aikana oli taas muutama jo kertaalleen ohitettu Kamaz ehtinyt uudelleen meidän edelle. Huomion kiinnitti yksi Kamaz jonka perälaudassa luki Volvo - sen olin ainakin jo ohittanut aiemmin. Matka jatkui, mutta nyt niitä huoltoasemia ei sitten tullut vastaan. Noin 70 km edellisestä oli ajettu kun Pekka ajoi sivuun. Tuumasi että seuraavaan kaupunkiin on reilu 50 km, ajetaan sinne, ja jos Hondasta loppuu bensa, niin hänen pyörästään on helppo ottaa bensaletku irti ja ottaa pulloon bensaa. Tässä vaiheessa olin ajanut edellisen tankkauksen jälkeen jo yli 400 km, ja arvelin että bensa ei kuitenkaan riitä enää 50 km matkaan. Että pitäisikö varmuudeksi ottaa bensaa Pekan pyörästä jo nyt, kun oltiin valmiiksi sivummalla. Päätettiin kuitenkin jatkaa vielä matkaa ja ajella nätisti, ettei mahdollisesta bensan loppumisesta tule ongelmia vilkkaan liikenteen seassa. Ja eikun takaisin tielle. Edessä oli Kamaz jonka perälaudassa luki Volvo. Taisi kypärän sisällä kuulua kirosana tässä kohtaa.

Vaan eipä siitä pitkälle tarvinnut ajaa kun tuli näkyviin Lukoilin uudehko asema. Sinne kurvattiin. Jo tuttuun tapaan vietiin rahat kassalle ja ilmoitettiin että otetaan tankit täyteen. Ja sitten tankkauksen jälkeen takaisin kassalle hakemaan vaihtorahaa. Vaan nyt olikin Lukoilin tietojärjestelmässä vikaa, ja kassa joutui soittamaan jonnekin asiaa selvittääkseen. Aikaa siinä meni, mutta kyllä lopulta saatiin vaihtorahat. Tuumattiin että saattoi olla sama vika siellä edellisellä Lukoililla, kun sinne oli kertynyt sellainen jono. Myöhemmin, ei kuitenkaan enää samana päivänä, myös seuraavalla Lukoililla sama ongelma. Päätettiin vältellä Lukoilia tällä reissulla.

Tankkauksen jälkeen jatkettiin vielä matkaa. Se kaupunki mistä aiemmin oli puhetta (Mikhaylovka), ei ollutkaan ihan tien varressa, ajettiin sinne kääntyvästä risteyksestäkin ohi. Tienvarressa oli kuitenkin jonkinmoinen motelli, siihen pysähdyttiin ja Pekka meni kysymään joskos sieltä löytyisi huone yöksi. Mä jäin motellin edustalla olleen aidan päälle istuskelemaan, ja huomioin siinä parkkipaikan reunalla kaksi ulkohuusin näköistä koppia. Pekka tuli pian takaisin ja kertoi että pihan perältä löytyy meille huone, mutta se ei ole kovin hieno, eikä siellä ole suihkua. Mä vain totesin, että vessat taitaa olla sitten tuossa - osoitin havaitsemiani koppeja. -Ei vissiin ihan uponnut mun huumori tässä kohtaa.

Huone oli tosiaan pihan perällä, erillinen rakennus autokorjaamon vieressä. Sen edessä oli iso katos, ja katoksessa "rasvamonttu".  Pyörät parkkeerattiin montun molemmin puolin. Pimeäkin oli jo, joten vähän piti katsoa ettei vahingossa kävele siihen monttuun.

Huone oli tilava, mutta karu. Lattia oli vinossa, eikä vaikuttanut siltä että sitä olisi pesty ihan hiljattain. Kolme laverisänkyä ja viltit - sekä kukkalakanat. Vessa oli, mutta ei juoksevaa vettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vessan nurkassa hyllyn päällä oli säiliö, josta oli johdettu letkut pönttöön ja lavuaariin. Säiliöön tuli vesi kantamalla. Oli siinä vessan nurkassa vielä ämpärikin jossa oli vesitäydennystä.



Koskapa pesumahdollisuudet oli vähän heikot, ajattelin että päärakennuksessa varmaan löytyy joku pesupaikka. Heti eteisessä oli vessanovet - mutta lukossa. Vessanovien lähellä oli lavuaari - siihen tuli kylmää vettä. Pesin siinä kädet ja naaman. Pekkakin tuli pian siihen ja mentiin ravintolan puolelle ruuan toivossa. Katsottiin ruokalistaa ja siitä jotain liharuokaa valittiin. Tarjoilija sanoi että sitä ei ole. No sitten ehdotettiin seuraavaa - taisi olla pitsa, eikä sitäkään ollut. Pekka sitten kysyi että mitä ruokaa olisi? No borssikeittoa löytyy. Tilattiin sitten borssikeittoa. Ja vodkapullo. Tämä päivän kolmas borssikeitto oli aika... no... Pekalta se jäi syömättä.

Pekka pyysi mulle vielä vessan avainta - nehän oli lukossa. Sain avaimen - vaan ei sillä naistenvessan ovi auennut. Kävin miesten vessassa. Eikä sekään kovin mieltä ylentänyt.

Pihaan oli alkanut kerääntyä rekkoja yölevolle. Painuimme hiljaisina pihan perällä olevaan huoneeseen. Otettiin pari vodkasnapsia raskaan päivän päätteeksi ja painuttiin nukkumaan. En viitsinyt vaihtaa pyjamaa päälle, oli vähän sellainen olo että en halunnut pitää edes vaatelaukkua auki tuossa huoneessa.

Aiemmin illalla oli tullut kaverilta tekstiviesti jossa kyseli kuulumisia, ja kertoi olevansa vähän kateellinen mun seikkailusta... juuri nyt tuntui siltä että tässä ei ole paljoa kadehdittavaa.

Jossain ulkona haukkui koira, mutta se ei haitannut, uni tuli kyllä välittömästi.

5. matkapäivä, perjantai 22.8.

Herätys kello viisi. Nyt ei mennyt lähtövalmisteluihin kauaa. Tavarat oli nopeasti kasassa ja pyörän päällä. Siinä meidän touhuja seurasi parikymppinen nuorimies - parkkipaikan vahti. Kävi vähän kyselemässä pyöristä. Parkkipaikka oli täyttynyt rekoista. Niitä oli siinä ihan piukasti vieri vieressä. Aloin peruuttaa Hondaa siitä rasvamontun viereltä pois ja alas - siinä oli nimittäin alamäki heti sen katoksen takana. Siitä sitten pyörä käyntiin ja tähtäys rekkojen väliin, kaltevalla pihalla. No enpä pääsyt metriä pidemmälle kun löysin itseni ja pyöräni makaamasta vasemmalla kyljellään - ja kun oli vielä kaltevaakin, niin oltiin "ihan päällään". Pekan kanssa nostettiin pyörä. Tuosta asennosta nostettuna tuntui todella painavalta - meinas happi loppua ja ottasuoni räjähtää. Hetki piti noston jälkeen puuskuttaa. Hikikin tuli jo tässä vaiheessa päivää - olihan lämpötilakin jo valmiiksi yli kahdenkymmenen asteen, vaikka kello oli vasta puoli kuusi.


Yöpaikasta oli noin 180 km Volgogradiin. Vielä ennen Volgogradia pysähdyttiin kahvilaan aamupalalle. Näillä seuduilla kahviloissa ei tavannut olla tarjolla mitään suolaista syötävää. Kahvit, croissantit ja snickerspatukat toimi aamupalana tällä kertaa. Istuttiin kahvilan terassilla kahvittelemassa. Terassia oli vähän varjostettu, ei tarvinnut ihan auringossa istua. Lämpötila oli tässä vaiheessa jo yli hellelukemien. Värkkäiltiin Pekan Venäläistä navigaattoria - oli ajatus että jo se ohjaisi meidät kätevästi Volgogradin ohi. Ensin oli vähän logiikka hukassa, mutta kyllä mä sain sen lopulta navigointiasentoon.

Puoli yhdeksän tietämillä oltiin jo Volgogradissa. Keskustaan ei sentään menty, mutta kyllä kaupunkialueella piti vähän käydä. Navigaattorin ohjeet oli jo todettu huonoiksi, ja Pekka suunnisti taas kartan ja karttapiirturin avulla. Nyt oli jo kuuma. Yhtään hetkeä ei huvittanut seisoskella auringossa, vaan mieli teki kovasti varjoon.

Volgogradin laitamalla

Volgogradin laitamalla
Volgogradista lähdettiin pienemmälle tielle kohti Elistaa. Maisemat muuttuivat pikkuhiljaa kuivemmiksi ja karummiksi. Sadonkorjuun aika oli näillä seuduilla mennyt jo ohi.



Iltapäivällä, ennen Elistaa, pysähdyttiin syömään. Kahvilassa oli ilmastointi, päästiin hetkeksi kuumuudesta pois. Pekka tilasi meille munakasta. Kahvila näkyy sopivasti Street view kuvassa.
Kahvila Troitskoyessa

Myöhemmin iltapäivällä tultiin Elistaan. Käytiin pankkiautomaatilla. Meitä vähän jännitti, kun uutisissa oli puhuttu pakotteista ja kuvassa oli VISA-kortti... vieläkö luottokortit toimii? Kyllä toimi, saatiin rahaa automaatista. Ja taas tuli hirviä hiki seisoskellessa. Lämmintä oli 38 astetta varjossa, siis ihan riittävästi mopoasuisille suomalaisille.
Pankki Elistassa

Taustalla näkyvä kaupunki on Elista. Ei ihan pikkukaupunki sekään.


Elistasta lähdettiin tielle A154 Stavropolia kohti. Yöksi jäätiin kaupunkiin nimeltä Divnoye. Käytiin pyörähtämässä kaupungin kirkon luona, mutta ei pysähdytty kuvaamaan. Kaunis kirkko, kuva löytyy kyllä Google Mapsista.
Kirkko Divnoyessa


Hotelli oli kahvilan yhteydessä. Ei tullut otettua siitä kuvaa, mutta taas Google auttaa.
Hotelli Divnoyessa

Pekka kävi taas ensin kysymässä onko tilaa, ja tsekaamassa millainen huone siellä on. Takaisin tullessaan hymyili kuin naantalin aurinko - voi juma, mikä huone, ja hintakin oli edullisempi kuin missään edellisissä. Muistaakseni 1400 ruplaa.

Hotelli oli aivan uusi, luulen että tuossa Googlen kuvassa se ei ole vielä valmis. Huone oli tosi siisti, ilmastointilaite ikkunassa ja kylppärikin todella fiksu. Suihkukaapissa oli "sadesuihku" siis sellainen joka matkii vesisadetta. Toki veden sai tulemaan myös suihkukahvan kautta. Respassa oli mukava vanhempi rouva. Taidettiin olla ainoat asiakkaat. Täällä menopelit jouduttiin jättämään hotellin edustalle, vartioimattomalle paikalle. Tosin paikka oli niin rauhallinen että ei juuri tarvinnut epäillä että menopeleille tapahtuu mitään.

Ilta ei ollut kovin myöhällä vielä kun tähän jäätiin. Kävin kaikessa rauhassa nautiskellen suihkussa. Tosin sähköt katkesi kesken suihkuhetken, mutta kylppärin lasioven kautta tuli valoa senverran että pärjäsin suihkussa hyvin. Pekka oli kuulemma huudellut ja kysellyt multa sähköistä, mutta en kuullut suihkuun yhtään mitään. Siinä kylppärissä oli sellainen ovi, että kumpaankaan suuntaan ei kyllä kuulunut yhtään mitään ääntä.

Myöhemmin mentiin kahvilan puolelle syömään. Syötiin oikein pitkän kaavan mukaan. Ruokalistalla oli kuvat joten ruoan valitseminen olisi pitänyt olla helppo homma. Kuitenkin onnistuttiin tilaamaan lihan sijasta jauhemaksapihvit. No mä söin kyllä omani, mutta Pekka olisi kaivannut puolukkahilloa maksapihvin kaveriksi. Jälkiruuatkin tilattiin, mutta en kyllä muista mitä. Ravintolalasku oli isompi kuin majoituksen hinta. Annoksista ei tullut otettua kuvia, mutta sentään yksi josta näkee vähän ravintolan sisustusta.


Mainostivat ihan ovessakin että paikassa on WiFi. Puhelin kyllä löysi verkon mutta ei antanut liittyä siihen. Jotakin ongelmia sielä oli.

Ruuan jälkeen pikkuhiljaa nukkumaan. Sitä ennen kyllä otettiin parit vodkasnapsit, pitämään pöpöt loitolla.

6. matkapäivä, lauantai 23.8. 

Herätys taisi olla tänä aamuna vähän myöhempään, vasta kuudelta. Ihan rauhassa pakkailtiin laukut ja kuskattiin tavarat pyörien päälle. Kaksi kukkoa kiekui vuorotellen eri suunnissa. Viereisen tontin nurmikolla kaksi vuohta liekaketjuissaan järsi ruohoa. Kylä oli aivan hiljainen tähän aikaan lauantaiaamulla. Lähdettiin ajelemaan Stavropolia kohti.

Aamupalalle pysähdyttiin taas tienvarren kahvilaan. Tässä paikassa oli useita koiria. Kahvit tuli sokeroituna, vaikka nimenomaan ilman sokeria tilattiin. Tarjoilija huomasi kyllä virheensä ja tuli pyytämään anteeksi. Koirat olivat vähän varautuneita, ne ei tulleet oikein lähelle, parin metrin päässä oleilivat aivan rauhassa - siihen asti kunnes lähdettiin. Yksi niistä ei tainnut olla moottoripyöräfani...

Maasto alkoi olla pikkuhiljaa mäkistä.




Svetlogradista käännyttiin taas pienemmälle tielle oikaisten Mineralnyje Vodya kohti. Matkalle osui lauantaimarkkinat, todennäköisesti "kaupunki" oli Gofitskoye. Koska meillä oli tiedossa helppo ajopäivä, päätettiin käydä kiertämässä markkinoilla. Pääsin myös yhteiskuvaan Herra Leninin kanssa. Näitä Leninin patsaita on aikanaan tuhottu aika järjestelmällisesti, mutta täällä sellainen vielä löytyi.


Markkinoilla ihmiset olivat kiinnostuneita meistä. Yksi Pekkaa kätellyt ja jututtanut mies oli muita virallisemmin pukeutunut, ja muutenkin vähän virallisen oloinen, pääteltiin että saattoi olla kaupungin pormestari.

Myynnissä oli monenlaista käyttötavaraa, renkaita, työkaluja, kenkiä, vaatteita, kosmetiikkaa, koruja, kirjoja, koulutarvikkeita, petivaatteita ja ruokaa. Oli karkkia, leipää, tuoretta kalaa, lihaa, leivonnaisia, kasviksia ja hedelmiä. Kalojen alla oli vain jotkut kylmäpullot ja myyjä huiskutteli viuhkalla kalojen päällä.




Markkinakierroksen jälkeen palattiin pyörien luo. Siellä oli jo muutama utelias ja meidän paikalle ilmaannuttuamme siihen tulikin useampia miehiä ja yksi nainenkin ihmettelemään meitä. Nainen yritti jutella mulle, mutta jouduin vain toteamaan: "njet bonimai" - en ymmärrä.

Gofitskoyesta matka jatkui vielä edellistä pienempää tietä. Taas alkoi olla aika tankata Honda. Vaan huoltoasemaa ei vaan näkynyt missään. Pysähdyttiin jossakin kohtaa, trippimittarissa oli 394 km. Tuumasin että kyllä pitäis päästä vielä, kun on ajettukin hissuksiinsa.

Maisemia markkinapaikan jälkeen
Vaan ei siitä sitten mennyt kuin muutama kilometri kun bensa loppui, vähän ensin yskähti ja sitten sammui (niin, ja se bensavalo ei tosiaankaan syttynyt ennekuin vasta sitten kun moottori sammui, sitä olin epäillytkin). Ajelin niin pitkälle kuin se vauhdilla eteni, ei tosin kovin kauas, oli ylämäki. Liikennettä ei ollut paljon, joten oli ihan rauhallinen paikka värkätä. Pekka oli jo aiemmin pelastanut tyhjän muovipullon tienpientareelta tätä varten. Puimurin (kuten pekka pyöräänsä nimittää) bensaletkusta laskettiin pulloon puolitoista litraa bensaa, ja siirrettiin Hondaan. Sillä pitäisi päästä reilusti yli kaksikymmentä kilometriä. Siitä ei ollut kovin pitkä enää Aleksandrovskoyeen, jossa pysähdyttiin ensimmäiselle huoltoasemalle.

Huoltoasemalla oli vain yksi pistooli mistä sai 95 oktaanista bensaa. Pekka kävi sanomassa että laitetaan molemmat tankit täyteen, mutta kassa ei suostunut tätä jostakin syystä ymmärtämään, vaan halusi tietää litramäärän. Pekka sanoi 40 litraa. Ajateltiin että laitetaan ensin Hondan tankki täyteen ja loput Puimuriin. Kassanhoitaja laittoi vielä väärän pumpun käyntiin, eikä tahtonut sitäkään hoksata. Viimein siihen tuli paikan isäntä, joka opasti kassanhoitajaa. Paitsi että kassa oli itseksensä päätellyt että se 40 litraa laitetaan puoliksi, joten katkaisi bensan tulon 20 litran kohdalla, jotta siirretän pistooli Puimuriin. No pääasia että bensaa oli taas ja päästiin jatkamaan matkaa. Tosin siinä alle kilometrin matkalla oli kaksi paljon uudempaakin huoltoasemaa.

Pysähdyimme vielä Aleksandrovskoyen risteyksen lähelle. Pekka teki muistiinpanot tankkauksesta ja tutkittiin karttaa. Paikalle pysähtyi venäläinen auto kysymään tietä Elistaan. Pekka näytti suuntaa, että tuonnepäin vain. Meitä kyllä vähän huvitti, sielä oli nimittäin aika monta risteystä edessä ennekuin on Elistassa.

Matka jatkui taas vähän isompaa tietä, tietä numero P262 Mineralnye Vody:n suuntaan.

Aleksandovskoye jäi taakse

Mineralnye Vodyssa käytiin kaupassa. Ostettiin leipää, juustoa, meetwurstia, jukurttia ja juotavaa. Kadulla kaupan edessä pidettiin evästauko. Vieressä mummeli myi maitoa lasipulloissa, ei kylläkään yrittänyt meille myydä. Lämmintä oli nytkin yli 30 astetta.

Mineralnye Vodysta käännyttiin tielle E117 kohti Vladikavkasia. Vladikavkasista oli tarkoitus mennä rajan yli Georgiaan. Matkan Venäjän osuus alkoi siis olla loppusuoralla. Tai niinhän me tässä vaiheessa luulimme.

Iltapäivällä saavuttiin Pohjois-Ossetian rajalle. Venäjällä aluerajoilla on poliisin tarkastuspisteitä. Niihin pitää ajaa hiljaa, ja poliisi osoittaa pampulla jos haluaa pysäyttää kulkijan. Meidät pysäytettiin tässä. Poliisi kysyi minne olimme menossa. Kerroimme että Vladikavkasista rajan yli Georgiaan ollaan menossa. Poliisi kertoi että raja on suljettu, sillä Georgian puolella on tie poikki maanvyörymän vuoksi. Mitäs nyt? Päätettiin että ajetaan jokatapauksessa Vladikavkasiin yöksi ja otetaan selvää tilanteesta. Tuumattiin että nyt pitää löytää hotelli jossa pääsee nettiin. Ei muutakuin eteenpäin...

Liikenne oli taas aika vilkasta ja ohituksia tuli paljon. Elkhotovossa Pekka lähti ohittamaan edessään olleita autoja ja minun takaani lähti samaan aikaan auto ohittamaan minua, sitten olikin jo sulkuviiva tiessä. Vaikka paikalliset painelivat ohi sulkuviivasta huolimatta, minä jäin jonon hännälle kaikessa rauhassa. Pekka katosi näkyvistä, mutta edessä olikin mutkia. Tulin vasemmalle kaartavasta kaarteesta ulos ja edessä oli suora tie - vaan en nähnyt Pekkaa edessäpäin, pikainen vilkuilu ympärille, onko se ajanut jonnekin sivulle? Jep. Tien vasemmalla puolella Pekka oli poliisin puheilla. Jatkoin matkaa edessä olleen sillan toiselle puolen ja pysähdyin tien pientareelle seuraamaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Pekka poliisin juttusilla


Hetki siinä vierähti. Sitten näin Pekan lähtevän takaisin tulosuuntaan ja poliisiauto lähti samaan suuntaan. Mihin se nyt menee?  Ajoin jo sille levikkeelle jossa Pekka ja poliisi olivat hetkeä aiemmin, ja mietin että laitanko tekstiviestin että MISSÄ OOT?!? Sitten Pekka tulikin jo takaisin ja ajoi ohi. Ja eikun perään. Pysähdyttiin sopivaan paikkaan. Pekka ja poliisi olivat keskustelleet sulkuviivan ylittämisestä ja sopivasta korvauksesta. Poliisi oli pyytänyt sata dollaria, Pekka oli tarjonnut sataa ruplaa. Aikansa aiheesta keskusteltuaan poliisi oli päästänyt Pekan menemään (Pekka ei siis maksanut minkäänkokoisia sakkoja), ja vielä osoittanut autosta että mene vaan vasemmalle, vaikka siinä olikin se sulkuviiva. Mutta Pekka oli lainkuuliaisesti käynyt kääntymässä kohdassa jossa ei ollut sulkuviivaa.

Pikkuhiljaa lähestyttiin Kaukasusta.


Ja vielä kerran jouduttiin poliisin kanssa tekemisiin Vladikavkasin kaupungin rajalla. Taas kysyttiin minne ollaan menossa. Pekka kertoi että tiedettään kyllä tien olevan poikki, mutta tullaan kaupunkiin yöksi. Nämä poliisit olivat nuorehkoja ja hyväntuulisia. Olivat kiinnostuneita meidän pyöristäkin.

Ajeltiin pitkin kaupungin pitkiä katuja ja etsittiin hotellia - sellaista jossa voisi olla se netti. Vaan silmiin ei osunut yhden yhtäkään hotellia. Pysähdyttiin yhden kaupan vieressä olleelle parkkipaikalle ja Pekka meni haastattelemaan siinä liikkuneita ihmisiä. Paikalle ajoi tummanvihreä Samara ja siitä nousi nuorehko mies. Mies mietti hetken hotelliasiaa, ja lähti opastamaan meitä tietämäänsä paikkaan. Tultiin huoltoaseman ja vaatimattoman hotellin pihaan. Mies kävi sisällä kysymässä, mutta ilmeisesti siellä ei ollut nettiä tai tilaa. Mies ei puhunut meille mitään, istui vaan autoonsa ja soitti puhelun. Puhelun jälkeen istui autossaan ihan hiljaa. Siinä sitten odoteltiin ja ihmeteltiin, että mitä tapahtuu. Ilta alkoi pimentyä ja vettäkin alkoi ripotella. Jonkin ajan kuluttua paikalle porhalsi mies vanhalla Yamaha Tenerellä. Tämä motoristi opasti meidät hotellille. Sinne ei kyllä olisi ikinä löytänyt ilman apua. Vapaa huonekin löytyi, ja pyörät saatiin mukavasti katetulle sisäpihalle.

Parin paikallisen avustuksella löydettiin majapaikka yöksi

Myöhemmin harmiteltiin, että unohtui kysyä motoristin nimi ja yhteystiedot.

Huone oli kellarikerroksessa. Ikkunaton, haisi tunkkaiselle ja huoneen oveenkin joutui käyttämään väkivaltaa saadakseen sen kiinni. Ravintolaa ei ollut, mutta kauppa kylläkin. Päivältä oli jäänyt leipää, juustoa ja meetwurstia lisäksi hain kaupasta jukurttia, vettä, limsaa ja pullaa. Kyllä näillä pärjäsi. Ja nyt päästiin nettiin, tosin WiFin toimintasäde ei yltänyt meidän huoneeseen, mutta oleiltiin tuossa sisäpihalla netteilemässä. Mietittiin vaihtoehtoja - kauanko tien korjaus mahtaa kestää, olisiko se jo parin päivän päästä auki? Mitkä on muut vaihtoehdot? Mennäänkö Azerbaidzanin rajalle ja yritetään hankkia pikaviisumit? Ajetaanko länteen ja Sotshiin, katsomaan pääsisikö laivalla? Päätettiin että käydään aamulla joka tapauksessa katsomassa rajalla ja sitten lähdetään Sotshia kohti.

Pekka laittoi mun puhelimesta tekstaria kotijoukoilleen - Saunalahdella ei ilmeisesti ollut toimivaa yhteistyökumppania tällä seudulla, eikä Pekan puhelimessa ollut ollut kenttää enää iltapäivän jälkeen. Mun Sonera-liittymä toimi moitteetta.

Vaiherikas päivä päättyi jo totuttuun tapaan - pariin Vodkasnapsiin.

7. matkapäivä, sunnuntai 24.8.

Hotelli Vladikavkasissa aamulla kuvattuna


Sunnuntaiaamun aamupala nro 1 oli jo huoneessa - nimittäin edellisiltana hankittua jugurttia ja muuta jäljellä ollutta evästä. Pakattiin tavarat taas pyörien päälle ja lähdettiin ajelemaan rajanylityspaikalle. Nyt mentiin ensimmäistä kertaa Kaukasuksen vuoristoon.

Kuvissa maisemia rajanylityspaikalle ajellessa.




Raja oli tosiaankin suljettu. Raja-aseman läheisyydessä muutama rekka ja henkilöautokin odotteli mahdollista tien aukeamista. Me ei jääty odottamaan.

Tien aukeamista odottelevia autoja raja-aseman läheisyydessä.

Pekka sai raja-asemalla armenialaista juttuseuraa.

Aamupala nro 2 haettiin raja-aseman kahvilasta. Kahvia ja jotain piirakkaa muistaakseni ostettiin ja mentiin ulos syömään. Meinasin istahtaa terassin reunalle, mutta siitä "nousi meteli" - meille kannettiin tuolit, ei vissiin ollut soveliasta istuskella "maassa". Rakennuksessa oli myös maksullinen vessa, 20 ruplaa, eli noin 40 senttiä piti maksaa vesssan vartijalle. Mutta kyllä olikin sitten siisti vessa.

Lähdettiin ajelemaan takaisin Vladikavkasin kaupunkiin päin.



Vladikavkasissa käytiin urheilutarvikeliikkeessä vähän ostoksilla. Sukkia, polvipituiset jumppahousut ja T-paita jäi mulle käteen. Merkkituotteet eivät olleet juurikaan halvempia Venäjällä. 42 euron verran köyhdyin näillä ostoksilla. Mutta sainpa samalla kanta-asiakaskortin Sportmaster ketjuun.

Ajoimme takaisinpäin Pjatigorskiin asti. Pjatigorskissa käytiin marketissa hakemassa taas eväät ja syötiin iltapäivälounas kaupan portailla. Leipää, meetwurstia, juotavaa jugurttia, banaania ja tietenkin juomaa. Lämmintä oli taas yli 35 astetta.


Linkissä katukuvaa, marketti ollut tuolloin vielä rakenteilla  Street View Marketti Pjatigorskissa

Pjatigorskista oikaistiin Essentukin ohi, tielle A157. Kislovodskin kaupungin kohdalla tuli suunnistusvirhe ja ajettiin kaupungin halki sen toiselle puolen - ja sitten takaisin. Mutta eipä haitannut, Kislovodsk oli todella kaunis kaupunki. Sinne voisi mennä joskus kaupunkilomalle. Kislovodsk Street View

Päästiin takaisin tielle A157, ja matka jatkui länttä kohti. Tie kulki keskellä Kaukasusta ja maisemat olivat huikean kauniit. Valitettavasti sitä kauneutta ei saa vangittua kuviin, se pitää kokea itse.
 

Korkeimmillaan oltiin yli 2000 metrissä.
Street View korkeimmalta kohdalta


360 asteen kierros korkeimmalla kohdalla
 

 Matka jatkui vielä Karachayevskin risteykseen. Käytiin tankkaamassa risteyksen lähellä olleella asemalla. Siinä hetki mietittiin että kumpaanko suuntaan lähdetään etsimään hotellia.

Lähdettiin eteläänpäin. Tässä kaupungissa ei ollut kirkkoa, vaan moskeija keskellä kylää.
Ajeltiin jo kaupungin ulkopuolellekin ja Pekka kyseli neuvoja useammaltakin ihmiseltä, kunnes saatiin neuvo, että pitää ajaa tuon risteyksen pohjoiselle puolelle. Löytyi se hotelli. Ja hieno hotelli olikin. Aikalailla poikkeava muuhun ympäristöön verrattuna.
Street View Hotellin kohdalta


Pyörät sai ajaa lukittujen aitojen sisälle hotellin takapihalle.
Huone oli hotellin ylimmästä kerroksesta. Painavaa laukkua portaissa raahatessani mietin että oliko aivan pakko sijoittaa meidät niin ylös, kun hotellissa ei tuntunut olevan meidän lisäksi muita asukkaita. Sijoitukselle tuli kyllä selitys myöhemmin.

Pekka tutkii tauluja hotellin ylimmän kerroksen aulassa


Kävin ostamassa juotavaa hotellin baarista. Tavallista vettä ei ollut, mutta tarjosivat baarissa lasillisen vuoristovettä maistiaisiksi. Lievästi kuplivaa, miedosti suolaista mineraalivettä - tosi raikasta, ja varmasti hyvää muutenkin usean hikoillun päivän jälkeen. Sitä ostin pari pulloa, sekä mehua. Vein ne huoneeseen ja sitten lähdettiin Pekan kanssa vielä hotellin pihalle katselemaan ympäristöä ja ehkä syömäänkin jotain.

Parkkipaikalle tuli autoja ja niistä alkoi virrata naisia juhlatamineissa hotellia kohti. Ihmettelin että miksi vain naisia, ja mielestäni yksi kantoi pukupussissa hääpukua. Vähän myöhemmin tuli myös miehiä. Kohta hotellin portista ajoi sisään pieni pakettiauto. Meille tuli juttelemaan iloinen nuorimies, mutta vähän oli kielimuuri juttelun esteenä. Hotellin henkilökuntaan kuulunut mies tuli tulkiksi, vähän heikolla englannilla. Pekka jutteli, minä olin sivummalla. Yhtäkkiä Pekka vinkkas mulle että: "Nyt mentiin!"
Pekan kanssa jutellut nuorimies oli sulhanen ja hänen häitään alettiin juuri juhlia hotellissa. Sulhanen halusi meidät mukaan. Meidät ohjattiin hotellin juhlatilaan joka oli koristeltu hääjuhlaa varten.



Meitä pyydettiin odottamaan hetki, jotta meille löytyy istumapaikat. Seisoskelimme lähellä seinustaa hetken aikaa, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntua turhan ulkopuoliselta. Meillähän oli melkolailla tilanteeseen sopimattomat vaatteetkin, mulla farkut ja lyhythihainen kauluspaita, Pekalla shortsit ja T-paita. Sulhasta ei näkynyt tässä vaiheessa. Toisekseen, aamulla pitäisi päästä taas ajoissa liikkeelle - ja häissähän vierähtää helposti pikkutunneille. Kerroimme tulkkina avustaneelle miehelle, että me poistumme. Hän kyllä pyysi että odottaisimme vielä, sanottiin että ulkona ollaan vielä hetki.

Istuskelimme vielä hotellin ulkopuolella penkillä hetken ja sitten lähdettiin nukkumaan. Paitsi että ensin otettiin parit vodkasanpsit. Juhlissa alkoi soida musiikki, se kuului meidän huoneeseen siltikin, vaikka oltiin siellä ylimmässä kerroksessa. Lisäksi ulkona soi toinen musiikki. Mutta tätä kappaletta ne soitti koko illan - ainakin siltä tuntui, uudelleen ja uudelleen.
Juhlamusiikkia Kaukasuksella

Musiikista huolimatta nukahdin nopeasti - herätäkseni puolenyön aikaan, entistä kovempaan musiikkiin. Juhlijat olivat siirtyneet ulos tanssimaan - samaa biisiä sielä vedettiin. Kello oli kolme minuuttia yli puolenyön kun musiikki loppui ja meno hiljeni kertaheitolla. Matkalaiset jatkoivat uniaan.

8. matkapäivä, maanantai 25.8.

 Herättiin aamulla viideltä, kerättiin kamppeet kasaan ja alettiin valmistella taas lähtöä. Hotellin portaissa vastaan tuli vaaleahiuksinen nainen, ulkonäkönsä perusteella olisi voinut olla vaikka suomalainen, ja sanoi mulle ihan selvästi - "Huomenta". Olin aika ällistynyt, mutta sain suustani ulos myös huomenen. Oli vielä pimeää. Illalla respassa ollut nainen odotti jo takapihan portilla (oli siis avannut portin meille ja odotti että saa lukita sen taas meidän poistuttua) lähdettiin siis aika nopeasti, ja pysähdyttiin hetken päästä kylällä vielä syömään aamupalaa (edellispäivänä ostetut banaanit) ja katsottiin karttaa. Siinä kylällä parkissa seisoskellessa oli mukava seurata kylän aamutoimia. Joku paimensi pienen koiransa kanssa lehmiä tietä pitkin vuoristoon päin, yksi isompi koira oli löytänyt varsinaisen aarteen, roskapussin ja kantoi sitä ylpeänä jonnekin jemmaan.

Karatšajevskista jatkettiin palanmatkaa pohjoiseen päin, ja Sary-Tuyz -nimisen kylän kohdalta käännyttiin tielle P256, jota ajettiin Labinskiin asti. Matkan varrella oli useita pieniä kyliä. Yhdessä kylässä muistan kun paimen hevosella ratsastaen paimensi lehmiä - ja ne lehmät ylittivät tien hienosti suojatietä pitkin. Yhdessä kylässä pysähdyttiin aamukahville. Pieni kauppa-kahvila oli parhaat päivänsä nähneessä rakennuksessa, joka muistutti lähinnä jotakin pientä teollisuusrakennusta. Haetiin kaupasta kahvit, suklaapatukat ja pussillinen jonkinsorttisia pullatikkuja. Pussillinen pullatikkuja maksoi muistaakseni 65 ruplaa, eli noin 1,30 euroa. Kahvit saatiin ihan posliinikuppeihin. Mentiin kahvien ja ostosten kanssa kaupan ulkopuolelle kahvittelemaan. Pullatikut oli kääritty ohueksi kaulitusta taikinasta, ja välissä oli ohuesti hilloa. Pussissa oli kahta eri makua. Hyviä olivat. Kauppaa vastapäätä oli kirkko, tästä kirkosta ehdin ottaa kuvankin.




Kaupan eteen porhalsi kovaa vauhtia Lada. Autossa musiikki soi täysillä (samantyyppistä kuin oli se edellisiltainen juhlamusiikki) ja autosta nousi vähän rähjäisen näköinen mies. Pekka tuumasi että tuo mies ei tainnut olla ihan selvin päin. Kyllä siinä pihassa muutakin liikennettä oli, tämä oli ihan eläväisen oloinen paikka. 

Matka jatkui Labinskiin, josta käännyttiin tielle Maikopiin päin menevälle tielle. Nyt ei oltu ihan vuorilla vaan vähän vuoriston pohjoispuolella. Labinskista Maikopiin kääntyvän tien risteyksessä pysähdyttiin taas kahvilaan. Linkin kuvassa näkyy kolme rakennusta, niistä pienimmässä käytiin ostamassa kaalipiirakat ja juomat. Tässä paikassa oli useita koiria, ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän raihnaisia, vanhoja tai muuten vaivaisia. Kuitenkin hyvin pidettyjä. Mietinkin että onkohan tässä joku koirien vanhainkoti. Yksi vähän pitkäkarvaisempi, vanhuskoira tykkäsi olla mun rapsuteltavana.
Street View Kahvila risteyksessä

Maikopista käännyttiin tielle P254 - kohti Mustaamertaa ja Tuapsea. Edessä oli Kaukasuksen ylitys. Vuorilla tie oli soratietä, ja serpentiiniä. Pölisi niin maan perusteellisesti ja liikennettä oli runsaasti. Tiukimmissa käännöksissä tietenkin vielä kuoppiakin. Ainakin mulle tässä oli haastetta jo ihan reilusti. Tarkkana kieli keskellä suuta että pysyy pystyssä ja mieluiten omalla puolella tietä. Street Viewin kuvassa taitaa olla satanut hiljattain, tie ei näytä muutenkaan ollenkaan niin jännältä kuin se oikeasti oli. 
Street Wiew Vuoristotiellä
Ja toinen näkymä samalta tieltä

Lämmintäkin toki oli, lämpötila taas jossakin 35 ja 40 välillä. Sitä pölyn ja hien määrää! Kuva ei taaskaan kerro koko totuutta.


Pölypyöräiliä
Kuva on otettu vuoriston eteläpuolella Shaumyan nimisessä kylässä. Pekka vähän ihmetteli jälkeenpäin että en edes kiroillut tuon pätkän jälkeen - no kaikki mahdolliset kirosanat oli kyllä käytetty jo, mutta niitä ei kuullut muut kuin minä. 

Tuapsessa jouduttiin taas liikenneruuhkaan. Sieltä käännyttiin Sotshia kohti tielle M27. Tie kulki lähellä merta, mutta ei niin että merta olisi juurikaan näkynyt, tai että sitä olisi paljoa ehtinyt ihailla. Tie oli nimittäin ihan kiitetävän mutkainen, kulki vuorenrinnettä pitkin, välillä ylös, välillä alas, ja serpenttinimutkia oli toinen toisensa perään. Tasaspainoaisti meni sekaisin, niin että enää ei tiennyt onko ylä- vai alamäessä, ainoastaan pyörästä sen tiesi. Ja kun pysähtyi, niin saatoi kuvitella olevansa kallellaan aivan eri suuntaan kuin oikeasti oli. Maisema "oikeni" vasta kun oli hetken ollut jaloillaan. Eteneminen oli suhteellisen hidasta.

Rantatie Sotshiin


Tästä linkistä saa vähän käsitystä liikenteestä rantatiellä  Liikennettä rantatiellä

Matkan varrella pysähdyttiin taas kahvilaan, tällä kertaa jäätelölle. Täällä alkoi olla jo rantalomakohteen tunnelmaa.

Tie muuttui suoremmaksi vasta noin 20 km ennen Sotshia. Tie ei enää kiemurrellut vuorenrinnettä pitkin, vaan nyt pääsi vuoren läpi uusia hienoja tunneleita pitkin. Viimeiset 200 km olikin edetty niin hitaasti ja työläästi, että nyt oli niin mukavaa ajella että ajettiin samantien Sotshin ohi. Pysähdyttiin huoltoasemalle. Pekka kävi ostamassa pari Sotshin karttaa ja sitten katsottiin miten kätevimmin ajetaan kaupunkiin.


Sotsiin ajettiin aika helppoa reittiä, mutta Sotshin liikenne on kyllä sen verran ruuhkaista että ei siellä mielellään pyörän kanssa "sekaa". Ja parkkipaikkoja, varsinkaan maksuttomia, ei juurikaan ole. Pyörät jätettiin ensiksi sataman läheisyydessä olleelle "epäviralliselle parkkipaikalle" siis paikkaan johon ei olisi saanut parkkeerata, mutta oli sielä jo kymmenkunta autoakin.

Lähdettiin kävellen etsimään ensin paikkaa jossa myytäisiin laivalippuja. Rannassa oli useankin laivamatkoja myyvän yrityksen konttoreita samassa rakennuksessa, mutta kaikki vaikuttivat myyvän vain risteilyjä. Parissakin myyntipisteessä piipahdettin, mutta ei löydetty sitä mitä etsittiin. Oltaisiin haluttu matkustaa Batumiin Georgiaan, tietenkin sellaisella laivalla jonne voi otta pyörän mukaan. Risteilyjä sinne kyllä myytiin, mutta ei sellaita johon voi ottaa pyörän mukaan. Paradise Cruisesilla oli netissä aikatulut ja lipunvarausysteemi - joka ei toiminut (Tämän blogin kirjoitushetkeen mennessä tuo sivu on jo poistunut netistä). Sen lipunmyyntipisettä me ensisijaisesti etsittiin, vaan ei löydetty. 


Lähdettiin kävelemään pikkuhiljaa takaisin pyörien luo. Matkalla nähtiin kuinka väärään paikkaan perkkeerattuja autoja nostettiin kätevästi lavetin kyytiin... kun päästiin pyörien luo, siellä olikin jo "parkkipoliisi" paikalla ja lavetti vieressä. Just sopivasti ehdittiin pois ennenkuin pyörät olisi viety jonnekin jemmaan.

Sitten lähdettiin etsimään sopivaa hotellia, ei saanut olla hirmukallis, mutta kävelymatkan päässä keskustasta olisi pitänyt olla. Ensimmäinen hotelli jonka pihaan ajettiin, vaikutti aivan liian kalliilta. Jatkettiin vähän vielä rannan suuntaisesti itään päin. Löydettiin vähän edullisemman näköinen hotelli - ja sinne mentiin kysymään joskos löytyisi tilaa meille, ja onko hinta aivan mahdoton. Vapaa huone löytyi, hinta oli kyllä aikalailla kipukynnyksen tietämillä - laskettiin että reilu 100 euroa per yö. Siihen päätettiin kuitenkin jäädä. Hotellilla oli vartioitu parkkipaikka - sinne saatiin viedä pyörät. 



Huone oli hyvää "länsimaista tasoa" ja tyyliä. Mistään ei varsinnaisesti voinut erottaa sitä että ollaan Venäjällä. 

Illemmalla lähdettiin vähän katselemaan kaupunkia ja Mäkkäriin syömään. Syömisen jälkeen vielä kierreltiin kaupungilla ja rantabulevardilla. Tässä muutama kuva Sotshista iltavalaistuksessa. 












Sopiva iltakävelylenkki siitä tuli, mitä nyt yhden kerran pysähdyttiin oluelle rantabulevardilla. Ja ihan hyvissä ajoin oltiin taas takaisin hotellilla. Otetiin vielä vodkasnapsit pöpöjen torjuntaan - ja sitten nukkumaan.


9. matkapäivä, tiistai 26.8. 

 Herätys kello kuusi. Tänä aamuna saatiin kunnollinen hotelliaamiainen. Valinnanvaraa oli, vaarana oli että tulee ähky jo heti aamusta.




Aamiaisen jälkeen lähdettiin taas etsimään niitä laivalippuja. Käveltiin lähellä rantaa olevan puiston poikki. Ihailin aamuisia maisemia Mustallemerelle.


Palattiin sen saman rakennuksen luo jossa niitä risteilylippuja myytiin. Moni toimisto oli vielä kiinni tuohon aikaan aamusta. Pari myyntipistettä oli kuitenkin jo auki. Yhdessä myytiin lippuja Batumiin kyllä, mutta ei sellaista johon saisi menopelit mukaan. Pekka kyseli että mistäs löytyisi sellainen laiva jolle pääsisi myös mopotkin. Myyjä kertoi mistä toimistosta sellaisia myydään. Pyörittiin taas rakennusta ympäri, mutta asia ei edellenkään selvinnyt - kun ne myyntipisteetkin olivat pääasiassa kiinni vielä. Eikä yksikään niistä ollut se Paradise Cruises mitä etsittiin. Tuumasin että ehkä Hotellissa osattaisiin neuvoa. Palattiin takaisin hotellille. Käytiin respassa kysymässä josko tietäisivät jotain laivoista, mutta eivät osanneet auttaa. Pyysivät odottamaan kunnes hotellin turisti-infoon tulee neuvoja paikalle. Kysyttiin että mihin aikaan turisti-info aukeaa - vastaus oli että kymmeneen mennessä. Jäätiin hotellin aulaan ja yritettiin edelleen netissä selvittää asiaa. Laitoin Paradise Cruisesille viestiä, sekä Facebookin että sähköpostin kautta - eivätkä ole muuten tähän päivään mennessä vastanneet.

Kello tuli kymmenen, eikä infopisteelle ollut vieläkään ilmaantunut henkilökuntaa. Huoneen avain pitäisi palauttaa kello kahteentoista mennessä, nyt tehtiin se ratkaisu että otetaan toinenkin yö, Pekka kävi maksamassa

Lähdettiin uudelleen kävelemään kaupungille, sinne missä niitä lippuja myytiin. Nyt se meille vinkattu kioski oli auki ja sen edessä jono. Huomasin että yhdellä jonossa seisovista oli kypärä mukana - siis motoristi. Pekka meni kysymään tuolta motoristilta neuvoja. Saatiin tieto että Batumiin ei mene autolauttoja, mutta Trabsoniin Turkkiin pääsee ja juuri sinne myydään lippuja tässä kioskissa. Laiva liikkui kaksi kertaa viikossa, ja sopivasti juuri tiistaisin oli se toinen vuoro. Hintakin saatiin selville - 16000 ruplaa - eli reipas 300 euroa per pyörä ja matkustaja hytillä. Kallista, mutta vaihtoehdot oli aika vähissä. Haettiin rahaa läheiseltä pankkiautomaatilta ja palattiin myyntipisteelle - sama jono siellä oli edelleenkin, eli huomattavan hitaasti eteni lipunmyynti. Venäläinen motoristi avusti meitä myös lipun ostossa. Myyjä suositteli neljän hengen hyttiä - siten että hyttiin tulee sitten kaksi muutakin, koska kahden hengen hytti oli kuulemma todella epämukava. Tämä sopi meille kyllä. Lipun kirjoittamisessa meni kauan. Meille kerrottiin että kello kahdelta pitää mennä vielä erikseen käymään toisessa toimistossa lippujen ja passin kanssa. Meille neuvottiin missä se toimisto on, mutta varmuuden vuoksi sovitiin vielä venäläisten motoristien (niitä oli kolme) kanssa treffit läheisen ravintolan tietämille. Myöhemmin huomasin että mun matkalippuun oli kirjattu menopeliksi Pekan pyörä ja Pekan lippuun mun pyörä..

Taas lompsittiin takaisin hotellille. Pekka kävi respassa kertomassa, että toista yötä ei tarvitakaan, vaan lähdemme iltapäivän kuluessa. Sai vielä puolet hinnasta takaisin. Pakkailin jo tavaroita takaisin laukkuun, ettei tule kiire sen matkatoimistokäynnin jälkeen, kun ajateltiin käydä syömässäkin samalla kertaa. Eihän siinä kauaakaan ehtinyt olla, kun jo taas saatiin lähteä kävelemään.

Hyvissä ajoin oltiin siinä ravintolan nurkilla. Lämmintä oli taaskin vähän turhan paljon. Edellisiltana kuuden aikaan lämpömittari näytti 36 astetta, nyt ei ollut ainakaan yhtään viileämpää. Istuskeltiin penkillä puun varjossa ja juotiin  Kvas :ia, juomaa joka on vähän niinkuin festmust:in ja kotikaljan välimuoto. Kello tuli kaksi ja venäläiset motoristit saapuivat sovittuun paikkaan. Käytiin porukalla siellä toimistossa. Toimistossa otettiin vain valokopiot lipuista ja passeista ja valokopiot annettiin meille, käskettiin pitää tallessa. Samalla kyllä saatiin korjattua ne menopelitkin oikein niihin matkalippuihin. Aika monimutkaista touhua tämä laivalippujen hommaaminen. Laivan lähtö oli seitsemältä, mutta satamaan neuvottiin menemään jo puoli viideksi. Kartalta vielä näytettiin miten ja minne pitää ajaa.

Toimistokäynnin jälkeen käytiin syömässä siinä viereisessä ravintolassa. Pekka otti pitsan ja mä otin Caesar-salaatin kanalla. Aika pitkään saatiin odotella ruokaa, varsinkin Pekan pitsan tulemiseen meni huomattavan kauan. Ja sitten takaisin hotellille, pikkuhiljaa valmistelemaan lähtöä. Kummankin ajohousut laitettiin Pekan isoon kassiin, näin lyhyelle matkalle ei sentään ajohousuja puettu. Laivan hyttiin mukaan otettavaksi pakkasin vain sen mitä illan ja aamun aikana tarvitsen, eli lähinnä pikkukengät, pyjama ja vähän peseytymistarvikkeita. Kello oli varttia vaille neljä, kun lähdettiin huoneesta. Hotellin respassakin oli vähän ruuhkaa, eikä päästy palauttamaan avainta ihan heti. Hotellin parkkipaikalle olisi päässyt pujahtamaan kyllä aidanraosta, mutta lähdettiin kävelemään virallista kautta, ettei vartija ala epäilemään vilunkia. Laukut tosin nostettiin aidan yli sinne mopojen lähelle, ettei niitä tarvinnut raahata pitkän kautta.

Matka hotellilta satamaan ei ole pitkä, mutta kylläkin hieman monimutkainen. Siinä matkalla tuli käännyttyä väärästä risteyksestä parikin kertaa, ja välillä jo ajettiin yksisuuntaistakin väärään suuntaan, mutta lopulta löydettiin oikea katu mistä päästiin satamaan, ja vieläpä ajoissa. Sataman portti oli vielä kiinni, mutta muutama auto oli jo jonossa portin takana. Laivasta oli vielä poistumassa autoja. Siinä sitten odoteltiin, ensin seisoskeltiin, sitten istuttiin betonisen aidan varjoon. Hiki virtasi.

 Ei tarvinnut palella

Taitaa olla  Putinin paatti ...

 Sotshi sataman tieltä katsottuna

Kolmea venäläistä motoristeja ei näkynyt, mietittiin jo että eihän me enää sovittu niiden kanssa treffejä minnekään. Samaan laivaan ne kuitenkin oli tulossa ja samat ohjeet olivat saaneet. Aika kauan siinä sai odotella - en kyllä kelloa seuraanut, että kuinka kauan. Sieltä betoniaidan varjosta ei ollut suoraa näkyvyyttä portille ja sen edessä oleviin autoihin, mutta kuulin kun joku auto siinä käynnistyi - lopultakin portti oli auki ja päästiin satama-alueelle.

Samat autot taas jonossa, nyt vain tullin puomin takana. Yritimme päästä jyvälle että mitä tässä nyt tapahtuu, pitääkö odottaa jonossa vai mitä. Osa matkustajista käveli satamarakennukseen, mutta ei kaikki, ainakaan meidän havaintojen mukaan. Siinä kun hetkiaikaa tarkkailtiin tilannetta, tultiin siihen johtopäätökseen että kyllä sinne satamarakennukseen vissiin pitää mennä. Passit ja muut mukaan ja menoksi. Satamarakennuksessa oli tosiaan passintarkastus, mutta myös se sama mies sieltä toimistosta, joka otti ne kopiot passeista ja lipuista - nyt se otti ne kopiot takaisin itselleen... Passintarkastuksen jälkeen palattiin pyörien luo. Tällä välin ensimmäiset autot olivat jo päässeet tullitarkastukseen, ja ne venäläiset moottorpyöräilijätkin saapuivat paikalle. Pekka kertoi niille miten pitää toimia. Me jatkoimme tullitarkastusjonoon.

Tullikopilla taas näytettiin passia ja rekisteriotetta ja sen jälkeen tarkastaja tuli pyörien luo, nyt piti myös mun avata kaikki laukut, tarkastaja vilkaisi, mutta ei penkonut tai kysellyt mitään. Siitä vain sitten laivaan. Laivaan pästiin kyllä heti ja meidät ohjattiin autokannen reunoille, Pekka toiselle ja minä toiselle. Laivan henkilökunta tuli kiinnittämään pyörät liinoilla kiinnityslenkkeihin, itse ei tarvinnut tehdä mitään, kunhan seurasin että tulee kunnolla kiinni. Venäläiset saivat parkkeerata meidän pyörien taakse, kaksi mun pyörän taa ja yksi Pekan pyörän taa. Niillä oli menopeleinä iso matkamallin Harrikka, BMW 1200 LT (tällä ajoi se meitä avustanut kaveri) ja Suzuki V-Strom 650. Autoja tuli paikalle pikkuhiljaa lisää. Autot olivat pääasiassa isoja katumaastureita, ei mitenkään halvimmasta päästä.


Laivan nimi oli ERKE, se oli pieni ja vanha. Pekka epäili että se olisi ollut aiemmin hinaaja, sillä laivan perällä oli aika isot vinssit. Myös meripelastukseen viittaavaa väritystä löytyi. Etsittiin laivan IMO tunnus, sen avulla voi selvittää laivan historiaa.

 
Tästä linkistä löytyy jotain, näköjään kaikki tiedot ei avaudu ainakaan mulle, varmaan pitäisi olla rekisteröitynyt käyttäjä. MF Erke

Hytissä oli yksi kerrossänky ja kaksi muuta sänkyä. Pekka päätti että me otamme kerrossängyn ja minä "saan" sen yläsängyn - tämä selvä, toivottavasti punkka kestää enkä romahda sieltä yöllä Pekan niskaan. Jätettiin kamppeet sängyille, vaihdoin pikkukengät jalkaan ja sitten lähdettiin tutkimaan ympäristöä. Ei siinä kauaa ehditty laivaa ihmetellä, kun henkilökunta tuli jo hakemaan meitä - mentiin tapaamaan samaan hyttiin majoittuvaa pariskuntaa. Päälle viiskymppinen venäläispariskunta, oikein mukavan oloisia olivat - ei millään tavalla epäilyttäviä.

Hytti - kuva kylläkin otettu vasta seuraavana aamuna

Mentiin saman tien takaisin kannelle, pariskunta sai jäädä rauhassa hyttiin.
Kannella oli armenialainen seurue kattanut pitopöydän, ja seurueeseen kuulunut parikymppinen tyttö kävi hakemassa meidät samaan seuraan. Meille tarjottiin leipää, juustoa ja armanjakkia. Tuumasin että tässähän ehtii tulla pöhönään jo ennekuin laiva irtaantuu rannastakaan.



Seurueen isäntä oli kuvissa Pekan vieressä istuva mies. Oli entinen painija, ja suussa sillä kimalteli kultahammas. Tyttö oli hänen tyttärensä, muista porukan tyypeistä mulla ei ole mielikuvaa, olivatko veljiä vai mitä. Ei me siinä kovin kauaa vietetty aikaa, lähdettiin ihailemaan Sotshia ja seuraamaan laivan lähtöä. Kuvat eivät todellakaan anna oikeutta Sotshin kauneudelle. Tässä nyt kuitenkin melkoinen kuvapläjäys.






 





Ja vielä videotakin Sotshin rannasta
 
Melko tasan kahdeksan vuorokautta oltiin oltu Venäjällä. Nyt Venäjä jäi taakse.

Jo satamassa oltiin tavattu saksalainen Kristian joka oli matkustanut Sotshiin polkupyörällä. Kristian kertoi ajaneensa Ukrainan läpi, ilman mitään ongelmia. Tältä mieheltä ei jutut loppuneet kesken, tarinaa riitti koko illan ja vielä seuraavana aamunakin.


Auringonlasku Mustallamerellä - siinä ei kauaa "nokka tuhissut"

Ja delfiinejäkin nähtiin


Ilta kului kannella istuskellessa ja jutellessa. Hytiin palattiin vasta kun oltiin menossa nukkumaan. Venäläinen pariskunta oli jo sammuttanut valot hytistä, kannelta tulevassa valossa sentään näki vähäsen. Vaihdoin pyjamaan ja kiipesin sinne yläpetiin. Hytin ikkuna oli auki, mutta ulkonakin oli tosi lämmin, mulla oli yläpetissä tosi hikinen yö.

 10. matkapäivä, keskiviikko 27.8.

Aamulla herättiin taas ennen kuutta. Laivassa ei ollut ravintolaa, vain pieni baari, mutta sai siellä aamukahvit. Baarissa ei voinut maksaa rahalla, vaan laivan infopisteestä piti ostaa lipukkeita ja niillä maksaa ostokset. Vähän hämäävä systeemi, mutta ei siellä nyt kauhean paljoa saanut rahaa kulutettua, kun ei ollut juuri mitään ostettavaakaan. Laivalla kuitenkin tutustuin limsatölkissä myytävään hapankirsikkamehuun, siitä tuli mun suosikkijuoma jatkossa. 

Laivan kannella seurattiin aamun valkenemista, näytti ensin siltä että saattaisi olla sateitakin tiedossa, mutta lähempänä rantaa pilvetkin ohenivat. 

Laivan aikataulun mukaan saapumisaika Trabsoniin oli kello seitsemän aamulla, mutta ei se nyt ihan siihen kyllä ehtinyt. Puoli kahdeksan tietämillä oltiin vielä merellä.



Otin muutakan kuvan laivastakin







Kello olikin kahdeksan kun laiva lähestyi Trabsonin satamaa.

Otettiin tavarat kantoon ja lähdettiin autokannelle. Pyörät pääsivät viimeisenä laivasta pois, tosin ei kovin kauas - parinkymmenen metrin päähän tullirakennuksen eteen. Sitten mentiin jonottamaan passintarkastukseen, jonka jälkeen palattiin ulos odottelemaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensin tullitarkastajia odoteltiin, aika kauankin, ja siten seurattiin sivusta kun tarkastajat kävivät läpi autoja. Ensimmäisenä pääsivät pälkähästä pari autoa joissa oli selkeästi liikemiehiä matkalla. Sitten tullimiehet kävivät läpi muut autot, aika tarkkaankin.

Meillä oli aikaa tapettavana. Kerkesi ottaa vaikka pari valokuvaa laivasta.




Juteltiin venäläisten motoristien kanssa pyöristä ja muusta. He olivat menossa Turkin kautta Kreikkaan, sitten Italiaan, missä tapaavat tyttöystävänsä ja siitä harrikoiden kokoontumisajoihin Itävaltaan.

Tullin pihalla "huseerasi" mies, joka huuteli neuvoja, viittilöi ja ohjasi, tai ainakin yritti ohjata ihmisiä. Kun kaikki autot oli tarkastettu, tuo mies komensi motoristit takaisin sisätiloihin. Taas seisoskeltiin tullin aulassa. Viimein päästiin koko porukalla toimistoon, ja yksitellen käytiin tullimiehen pöydän ääressä. Siinä syynättiin taas passit, rekisteriotteet ja green cardit. Tullin virkamies naputteli tietokoneelle tietoja ja ilmeisesti opetti samalla toiselle sitä hommaa. Kun kaikkien viiden paperit oli tarkastettu, mentiin takaisin ulos. "Huseeraaja" toi jokaiselle vesipullon, mutta pyysi kymmenen dollaria rahaa palveluksistaan. Olin jo työntämässä sitä vesipulloa sille takaisin, mutta ei huolinut, se oli kuulemma lahja - mutta avustuksesta olisi pitänyt maksaa. Pekka maksoi 400 ruplaa, minä en, ja mies tyytyi kohtaloonsa. Neuvoi kuitenkin vielä minnepäin pitää ajaa että pääsee satamasta pois. Kello oli jo puoli yksitoista.

Lähdettiin kaikki viisi pyörää yhtä aikaa. Vielä oli yksi pysähdys sataman portilla. Tässä vielä katsottiin rekisterikilvet - portinvartija tarkisti ilmeisesti tietokoneelta että kaikki oli kunnossa, ja sitten päästiin menemään. Venäläiset motoristit lähtivät eri suuntaan, me lähdettiin itää kohti. 
Ajettiin muutama kilometri ja pysähdyttiin huoltoasemalle. Haettiin huoltoasemalta vähän evästä, muistaakseni jotain pullan tapaista, suklaata ja juotavaa. Olikohan vielä sipsejäkin. Maksamisen kanssa oli vähän ongelmaa, luottokortilla maksettiin, mutta ilmeisesti olisi itse pitänyt naputella korttilaitteeseen summa... tai jotain. No lopulta sekin saatiin hoidettua. Huoltoaseman pihassa oli huvimajan tapainen katos, sekä pöytä ja penkit. Siinä syötiin eväät ja vaihdettiin farkut ajohousuihin. Sitten jatkettiin matkaa itää kohti. Liikenne oli vilkasta ja liikennevaloihin joutui pysähtymään monet kerrat. Lisäksi oli vielä suojateitä ja niiden lähellä aina neljänkympin rajoitus. Mutta tie oli suora ja hyvä, vuoria ei tarvinnut kiertää, täällä oli rakennettu kunnolla tunneleita. 

Yhden kerran poliisi pysäytti meidät, mutta ei halunnut muuta kuin nähdä meidän kansainväliset ajokortit. Homma kunnossa ja saimme jatkaa matkaa. 

Lähellä Georgian rajaa oli Outlet myymälä, jonka yhteydessä pikapankki. Siitä käytiin nostamassa jo valmiiksi Turkin rahaa, vaikka sitä ei nyt vielä tarvittukaan. Pikapankin vieressä oli vähän uudempi GS, selvästi tulossa jostakin kauempaa. Espanjan rekisterissä näytti olevan, ja oli sillä nappularenkaatkin mukana. Hetkisen ehdittiin sitä pyörää siinä katsella, kun jo tuli myymälän vartija katsomaan että mitäs me oikein touhutaan. Ei siinä mitään, hommaansahan hän hoiti. 
Tästä ei ollutkaan pitkä matka enää rajalle, ja taas oltiin tullissa. Kello oli kolme iltapäivällä kun oltiin jo Georgian puolella.

Georgian rajalla käytiin vielä rahanvaihtopisteellä, ja sitten jatkettiin matkaa. Oli kai iltapäivän ruuhka-aika kun oltiin Batumissa. Siinä meinas olla liikenteessä vähän turhankin jännää. Yritin pysyä Pekan perässä, mutta jättää vähän varaa reagointiin. Ja heti joku auto jo taas meidän välissä ja sitten Pekan pyörän vilkut näkymättömissä. Liikenne Batumissa oli aika "villiä". Mutta niin vain taas selvittiin siitäkin vähän väljemmille vesille. Georgiassa poliisiautoilla on muuten aina vilkut päällä kun ne on liikenteessä, vaikkeivät ole edes hälytysajossa. Kätevää. Sais olla Suomessakin - hoksais ne vähän kauempaa.

Kobuletissa käytiin taas hakemassa kaupasta vähän syötävää (mm. makkaraa). Pekka jutteli viereisen kahvilan miesten kanssa jotain ja mulle piti seuraa pieni koira. 

Georgiassa isot tiet oli kyllä hyvässä kunnossa, huomasi että niihin on panostettu, vaikka maa onkin köyhä. Ja poliisilaitoksen rakennukset olivat myös hienoja "lasipalatseja" - vaikka vain parin työpöydän toimistoja, mutta moderneja hienoja rakennuksia. 

Ockhamurissa pysähdyttiin tien vieressä olleen hotellin eteen, ja mentiin kyselemään huonetta. Hotellipuoli oli uusi, mutta ravintola oli vielä kesken. Saatiin hyvä ja tilava huone ilmastoinnilla. Maksoi muistaakseni 50 Georgian laria - eli noin 22 euroa. Hotellin sisustuksessa oli paljon tummaa puuta, yläkertaan menevät kierreportaat olivat isot ja kunnioitusta herättävät, ja hotellihuoneiden käytävälle johtavat pariovet olivat korkeat, tummaa puuta nekin. Hotellin isäntä sanoi ensin että pyörät saavat olla rauhassa hotellin edessä sillä tien toisella puolella oli poliisiasema, mutta sitten kuitenkin ohjasi sisäpihalle, vaikka se olikin vielä remonttivaiheessa. Hotellia vartioi iso koira - sen näköinen että siihen oli paras suhtautua varauksella, vaan kiltiksihän se osoittautui kuitenkin. Sisäpihalta kuljettiin sisälle keittiön kautta.

Edellisiltana oli suihku jäänyt väliin, koska laivalla oli aika heikot peseytymismahdollisuudet, nyt oli melko ylellistä käydä suihkussa kahden hikisen päivän ja yhden hikisen yön jäljiltä.

Lähes jokaisesta hotellista/hotellihuoneesta löytyy jotakin vikaa - tällä kertaa se oli rautatie, siis hyvin lähellä oleva rautatie, jossa junat ajoivat ohi "täyttä vauhtia".

Siistiytymisen jälkeen lähdettiin etsimään ruokapaikkaa. Tien toisella puolen oli kioski jossa luki "Fast food" - mutta vaikutti siltä että siellä myytiin lähinnä leivonnaisia. Käveltiin vielä palanmatkaa. Näytti siltä että täällä ei varsinaista ravintolaa ole, mutta (juoma)baarin näköinen paikka tien vieressä oli. Sinne mentiin kurkkimaan sisään. Muutama ruokapöytä ja pieni baari, mutta tarkemmin katsottuna baarin hyllyssä oli kyllä esillä limsaa, mehua ja vettä. Paikan emäntä, vanhempi rouvashenkilö, istui katsomassa televisiota yhden pöydän ääressä. Pekka kysyi että saisiko täällä ruokaa. Rouva ehdotti ensin kanaa, mutta Pekka pyysi lihaa. Rouva painui keittiöön ja me istuttiin pöydän ääreen odottelemaan mitä sieltä oikein tulee. Baaritiskillä näytti kyllä olevan oluthana, päätettiin ottaa juomaksi oluet. Venäjällä piti aina ruokaa tilatessa kertoa montako leivänpalaa haluaa, vaikka etukäteen ei edes tiennyt minkäkokoisista leivänpaloista milloinkin on kyse. Täällä ei tarvinnut, leipää tuli pöytään heti reilusti, vaikka sitä ei edes erikseen tilannut. Pekka kertoi rouvalle että otettaisiin olutta juomaksi. Rouva haki tiskin takaa kassin ja lähti hakemaan olutta - jostakin toisesta putiikista. Sitä ei ollutkaan hanassa. Rouva palasi oluiden kanssa ja pian toi meille myös lämpimän ruuan eteen. Mausteista lihapataa. Ei perunaa tai muuta lisuketta - täällä se leipä oli se minkä kanssa kaikki syödään. Mutta ruoka oli kyllä valtavan hyvää. Rouva vielä esitteli jääkaapista muutakin syötävää - salaattia (tomaattia ja kurkkua), kanaa sekä kalaa, joka ainakin näytti savustetulta. Salaattia otettiin, mutta kanat ja kalat jätettiin rohkeammille. Koko ruokailu maksoi 18 laria, eli noin 8 euroa.

Ruuan jälkeen käveltiin takaisin hiljaiselle hotellille. Oltin jälleen ainoat asiakkaat. Pekka oli suunnitellut jo valmiiksi seuraavan yöpymispaikan Tbilisin lähistöllä, siellä saataisiin ehkä pesetettyä pyykkiäkin. Laitoin kaikki omat pyykkini jo yhteen kassiin, ja valmistelin jo vähän seuraavan aamun pakkaamista. Sitten vielä tuttuun tapaan parit vodkasnapsit ja nukkumaan.

11. matkapäivä, torstai 28.8.

Aamulla herättiin taas kello viisi. Pakattiin tavarat ja lähdettiin. Hotellin alakerta oli pimeä. Pekan otsalampun valossa suunnistettiin alakerran respaan, jätettiin avain siihen ja vielä keittiön poikki takapihalle - jota se iso koira vartioi. Koira ei paljoa meistä piitannut. Pekka avasi takapihan portin ja koira livahti heti kadulle. Ajettiin pyörät etupihalle, ja Pekka meni sulkemaan porttia - koirakin meni kiltisti takaisin sinne sisäpihalle.

Lähdettiin ajamaan ensin vähän matkaa pohjoiseen ja sitten itään, kohti Tbilisiä, tietä E692 . Aamukin valkeni aika nopeasti. Ensimmäinen kartanlukutauko oli söpön vaaleanpunaisen huoltoaseman pihassa.



 Aamupalalle pysähdyttiin Samtredian lähellä tienvarren kioskille. Saatiin oikein hyvät kahvit ja tuoreet leivät. Leipä oli vähän niinkuin pitsapohjataikinasta leivottua ja välissä oli jotakin juuston tapaista täytteenä. Se juusto oli leivottu leipään sisälle. Khachapuri leipä

Jatkettiin matkaa Tbilisiä kohti. Poliisiautoja oli liikkeellä huomattavan paljon. Oli tavallisia, poliisin tunnuksin olevia henkilöautoja, muta myös hienompia ja isompia mustia autoja joissa poiiisivilkut oli "integroitu" auton maskiin. Poliisiautojen määrästä aloin jo epäillä että täällä oli menellään jotain poikkeuksellista. Mutta ei kyllä havaittu ainakaan mitään. Niitä nyt vaan oli paljon. 

Liikenne oli aivan aamua lukuunottamatta koko ajan kohtalaisen vilkasta, ja mitä lähemäs Tbilisiä tultiin, sitä vilkkaammaksi kävi liikenne.  Kello oli alkuiltapäivän puolella kun saavuttiin hotellille. Alue oli nimeltään Natakhtari, tien E117 varella. Otettiin huone heti saman tien kahdeksi yöksi. Samalla Pekka kysyi että onnistuisiko pyykin pesu, ja kyllä se onnistui, ei edes maksanut mitään. Hyvää palvelua. Hain pyykkipussini takalaukusta ja ojensin sen hotellin emännälle. Pyykkipussissa oli myös mun farkut, ainoat asialliset housut mitä mukana oli. Vähän alkas jännittää että pitääkö illalla lähteä leggingsit jalassa syömään. Tuumasin että vois pysähtyä vaatekauppaan jos sellainen osuu kohdalle.

Vietiin laukut huoneeseen, otin nyt myös sivulaukut mukaan, mukavampi ajella ilman turhaa painoa, kun tavaroita ei tarvinnut kuljettaa mukana.

Huone oli verrattain suuri. Oli vähän niinkuin iso olohuone jossa oli myös sänky. Ilmastointia ei tässä hotellissa ollut.




Maisema hotellin takapihalta
Pienen levähdystauon jälkeen lähdettiin retkeilemään. Ajettiin Mtskhetaan, ja käännyttiin luostariin vievälle tielle. Shiomghvime luostari Google kuvia
Tie vain osoittautui melkoisen haastavaksi, siinä ei paljoa voinut maisemia ihailla kun piti tuijottaa tietä. Lämpötila oli neljässäkympissä. Tietenkin näiden kuvien kohdalla tie on ihan hyvää...


Ei se nyt aivan niin surkiaa ollut kuin ilmeestä vois päätellä
Pekka oli bongannut Mtskhetassa vaateliikkeen ja kyseli että jos sinne haluaisin mennä ostoksille. Vaan ei kyllä yhtään huvittanut ajokamppeissa ja 40 asteen lämmössä mennä vaatekauppaan, oli aivan riittävän hiki jo valmiiksi

Pekan Lumian Gepsi "mainosti" lähellä olevaa Wine Roadia, päätettiin lähteä katsomaan mitä sieltä löytyy. Georgia on maailman vanhinta viinintuotantoaluetta, ja Neuvostoliiton aikaan Georgia onkin tuottanut määrällisesti paljon viiniä, laadun kustannuksella. Viime vuosina Georgia on palannut tuottamaan laadukkaampiakin viinejä. Lähdettiin siis katselemaan viinitarhoja ja ehkä viinitiloja. 
Wikipedia Georgian Wine  

Ajettiin kyllä maaseudulla, mutta en minä ainakaan onnistunut bongaamaan sen enempää viiniviljelyksiä kuin mitä tässä maassa tuntuu olevan jokaisessa pihassa. Kasteluputkistoja kyllä risteili ilmassa tiuhaan - mutta missä ne viiniviljelykset oli? Ehkä jossain etäämmällä, mistä ne ei osuneet näköpiiriin. Tien vieressä oli kyltti jossa mainostettiin jotain lähellä olevaa viinitilaa - mutta en onnistunut bongaamaan sitäkään. Mutta kyllä sillä kierroksella sentään jotain tuli nähtyä. Täällä oli näköjään tapana kuivattaa/kypsyttää lihaa auringossa. Siinä 40 asteen helteessä roikkui siellä täällä sianruhoja. Se oli jotakin mitä minä en ihan ymmärtänyt. Mutta bongasin myös jotain vähän mukavampaa katsottavaa - pikkuisen kirkon.






Sodan 1941 - 1945 muistomerkki kirkon puistossa
Paluumatkalla pysähdyttin ruokakauppaan. Paitsi että tämä kauppa oli kyllä enemmän erikoistunut juomapuoleen. Kaupassa oli Finlandia vodkaa ja kalliitakin viinoja, mutta sen lisäksi tietenkin viinejä. Viinien hinnat olivat kolmesta eurosta ylöspäin. Harmi ettei ollut korkkiruuvia mukana. 

En ollutkaan tajunnut että oltiin jo aivan lähellä meidän hotellia. Palattiin hotellille ja lopetettiin ajelut siltä päivältä. Meidän pyykitkin oli jo ilmaantuneet narulle kuivumaan. Lämpöähän oli sen neljäkymmentä ja sen lisäksi tuuli, ei tarvinnut epäillä etteikö olisi puhtaat ja kuivat vaatteet käytössä jo illalla.

Mulla oli ollut ajoittain takajarrussa ääntelyä, jo Moskovasta lähtien. Nariseva/pärisevä ääni alkoi aina jos joutui ruuhkassa käyttämään jarruja paljon. Ja silmämääräisesti katsottuna toinen jarrupala näyttikin ohuelta. Otettiin nyt tässä välissä jarrupalan tarkastus. Mullahan oli mukana ne uudetkin jarrupalat. Pekka ruuvas ja mä kattelin vierestä - jarrupalassa ei havaittu vikaa, sama pala takaisin paikalleen. Hommahan ei ollut iso, enemmän aikaa meni työkalupussin "räjäyttämiseen" ja uudelleen järjestelyyn kuin itse työhön. 

"Jarruremontin" jälkeen Pekka tuumasi että lähdetään kävelylle kylälle päin. Aika lähellä hotellia oli vaatekauppa, kyltin mukaan Turkkilaisia vaatteita. Nyt oli jo vähän eri fiilis mennä vaatekauppaan kun yllä oli vain polvimittaiset jumppahousut ja (hikinen)narutoppi. Löysinkin kaupasta hameen jollaista olin kesän mittaan vähän etsinytkin mutta en ollut löytänyt kunnollista, mutta kohtuuhintaista. Lisäksi vähän juhlavampi t-paita jonka edustassa on leopardin kuva, jollakin kimalteilla höystettynä. Nämä ostokset maksoivat noin 12 euroa. 

Vaatekaupan jälkeen jatkettiin iltapäiväkävelyä. Helle ei tuntunut ollenkaan tukalalta kun päällä oli lähes keliin sopiva vaatetus. Minähän olen kyllä vilukissa eikä mua ole pahemmin kotomaan helteet haitanneet, mutta olin silti vähän yllättynyt että tämäkään lämpö ei haitannut, kunhan yllä ei ollut ajokamppeita. Kai tähän oli jo ehtinyt tottua, olihan lämpötilat olleet kolmen ja neljänkympin välillä jo Moskovasta lähtien, ja siitä oli yli viikko.

Jalkakäytävä oli kapea ja vähän erillään ajotiestä. Se kulki aivan talojen aidanvierustoja pitkin. Monen talon viiniköynnökset kasvoivat myös jalkakäytävän ylle. 



Kävelyreissulla kävin myös uudelleen siinä viinikaupassa. Ajattelin kysyä, jos vain löydän jonkun englannintaitoisen, löytyisikö kaupasta myös korkkiruuvia. Kaupassa oli kyllä opastaja, ja vieläpä kielitaitoinenkin, mutta korkkiruuvia ei löytynyt. Ostin georgialaista kuohuviiniä, se ainakin aukeaa ilman korkkiruuvia. 

Palattiin pikkuhiljaa takaisin hotellille, ja hain meidän pyykit narulta. Kävin vain näyttämässä hotellin emännälle, etteivät ihmettele kun vaatteet hävisivät. Nyt oli puhdasta vaatetta. Pesin vielä loputkin, eli päälläni olleet vaatteet käsin ja vein narulle. Pekka kyllä vei loputkin omansa vielä hotellin "pesupalveluun".

Hotellin vieressä oli Pekalle entuudestaan tuttu ravintola. Sinne suunnattiin illalla. Oli jo pimeä, tuulikin oli yltynyt ja ukkonen jyrisi. Ravintola oli kyllä mielenkiintoinen. Siellä oli puutarha tehty vähän puistomaiseksi ja sielläkin oli ruokapöytiä. Lisäksi tietenkin sisällä pöytiä, sekä bändi soittamassa. Paikka oli suosittu, ja näyttikin täydeltä, lisäksi tarjoilija kertoi että "only for reservation", eli olisi pitänyt olla pöytä varattuna. Eipä siinä sitten auttanut, muutakuin lähteä etsimään muuta ruokapaikkaa. Lähdettiin kävelemään takaisin hotellin suuntaan - ajateltiin että siellä hotellin toisella puolen saattaisi löytyä seuraava ruokapaikka. Nyt olikin ukkonen yltynyt, se oli jo lähellä. Yhtäkkiä koko maisema pimeni - salamointia ja autojen valoja lukuunottamatta. Sähkökatkos. Hetkinen seisoskeltiin oman hotellin tienpäässä ukkosta ihailemassa, ja samalla hotelliin syttyikin valot - meidän hotellissa oli aggregaatti. Muu ympäristö edelleen pimeänä. Omassa hotellissa ei ollut ravintolaa, mutta arveltiin että ehkä sieltä silti saisi ruokaa. Käytiin kysymässä, ja kyllä, meille esiteltiin ruokalistaa... josta me ei kyllä hirveästi viisastuttu. Pekka alkoi kyselemään, olisiko jotain lihaa. Hotellin emäntä melkein kauhistui tuosta, ei, ei ole lihaa (tulipa vaan mieleen ne auringosa roikkuneet sianruhot... ehkä eivät halunneet sitä tarjota turisteille). Annettiin hotelliemännän ehdottaa ruokia - ehdotuksia tuli, ja päädyttiin tilaamaan pitsaa, ranskalaisia, leipää, salaattia ja mehua. Siten vain huoneeseen odottelemaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.




Hotellissa oli kyllä Wi-Fi, mutta se ei yltänyt huoneeseen asti. Lähdettiin respan yhteydessä olevaan oleskelutilaan netteilemään. Oli mukava päästä taas katsomaan mitä kotisuomeen ja kavereille kuuluu. Oleskelutilaan oli eksynyt lepakko, siinä oli henkilökunnalla puuhaa kun yrittivät ohjata sitä ulos, tai pyydystää se. En jäänyt seuraamaan miten siinä loppuviimein kävi.

Nukkumaan mentiin taas ajoissa, mutta ennen nukkumaanmenoa otettiin vielä parit vodkasnapsit. Kello laitettiin herättämään vasta kuudelta. Seuraavana päivänä ei olisi kiire.


12. matkapäivä, perjantai 29.8.

Aamulla herättiin kuudelta ja pian oltiin jo pyörien päällä, suuntana Kaukasus ja Venäjän raja. Aamu oli jo valkenemassa kun lähdettiin hotellin pihasta. Aamuinen sää oli vielä vähän epävakaisen oloinen edellisillan ukkosen jäljiltä, vähän piskottelikin. Lämmintä oli kuitenkin varmaan lähelle kolmekymmentä kuitenkin. Ei päästy vielä vuorillekaan asti kun poliisi pysäytti meidät. Kyselivät meidän aikomuksia. Pekka kertoi että vuorille ollaan menossa, mutta tiedetään kyllä tien olevan poikki. Poliisi ei siihen juurikaan kommentoinut ja me lähdettiin jatkamaan matkaa - ilmeisesti poliisilla ei ollut sen kummempaa asiaa meille.

Vuoristotien alkupäässä oli jo upeita maisemia, kaunis kirkas vuoristojärvi - padottu tekojärvi, sekä vanha linnake, sellainen josta oli vähän pidetty huoltakin. Tuumasin että siihen pitää pysähtyä kun tullaan takaisinpäin.

Tie nousi vuorille, ja maisemat olivat taas henkeäsalpaavan kauniit. Kasvillisuus muuttui rehevämmäksi ja ympäristö vihreämmäksi.



Tie nousi yhä ylemmäksi. Matkan varrella oli vanha, melkolailla hylätyn oloinen näköalapaikka. Vaikka näköalatasanteen rakenteet olivatkin tukevan oloiset, minä korkeanpaikan kammoisena pysyttelin kaukana reunalta. Tässä tulee nyt isompi kuvapläjäys, mutta kyllä näissä riittää ihailtavaa.











Matka jatkui ja tie senkun nousi vain ylemmäksi. Matkan varrella oli laskettelukeskuskin hotelleineen, hiljainen paikka tähän aikaan vuodesta. Mutta tuli kyllä mieleen että olisi se näkemisen arvoinen talvellakin. Gudauri

Tien korkein kohta oli 2403 metrin korkeudessa. Täälläkin oli näköalatasanne, oletettavasti rakennettu vuonna 1983, sillä se vuosiluku löytyi muurin kuvituksesta. Tosin nytkin näytti siltä että paikkaa ei oltu huollettu - ehkä kahteenkymmeneen vuoteen. Täällä saatiin jälleen myös nelijalkaista seuraa. Kiltti ja hyvinpidetyn oloinen paimenkoira tuli meitä ihmettelemään. Pekan laukussa oli meiltä syömättä unohtunut makkara, siitä koira sai aikaisen lounaan.





 

Ja ne maisemat. En enää edes yritä kertoa mikä oli fiilis näitä katsellessa.






Tästä ajettiin vielä pohjoiseen, kohti Venäjän rajaa. Matkan varrelle osui myös vuoren rinteessä oleva suojakatos. Tie oli louhittu sen verran vuoren rinteen sisään, että tie oli suojattu betonisella rakenteella.


Stepatsmindan kaupungin laidalla poliisi pysäytti meidät. Tästä ei enää päästy eteenpäin. Tietä eteenpäin liikkui enää pääasiassa vain sora-autoja. Karttapiirturin mukaan oltiin 13 km päässä siitä pisteesta johon päästiin Venäjän puolella.

Kuvassa etualalla näkyvän rakennuksen takana oli poliisi pysäyttämässä rajalle päin pyrkijät. Kuvassa näkyy myös vuoren päällä oleva kirkko.



Ajateltiin kokeilla ajaa tuonne kirkolle. Ylemmän kuvan puolivälin paikkeilla näkyy Gergetin kylä. Ajettiin kylään ja melkolailla sen toiselle laidalle, mutta siinä vaiheessa vaikutti siltä että taitaa olla liian haastava ajettava tuo tie. Jo kylän kohdalla tie oli hyvin kapea ja muutenkin hankala ajettava. Kirkolle päin kyllä meni turisteja - jalkaisin. Takaisinpäin kääntyminenkin oli jo vaikea tehtävä, tie kun oli suunnilleen yhtä leveä, kuin Varadero on pitkä. Täytyy tyytyä vain Googlen tarjoamiin kuviin. Kyllä noista kuvista voisi päätellä että sinne kyllä pääsee autollakin. Ehkä tie olisi kuitenkin ollut kylän jälkeen parempaa.
Gergeti Trinity Church Google kuvahaku

Palattiin Stepatsmindaan. Käytiin kahvilla ja minä hain kaupasta vähän syötävää. Kaupassa oli hyvin pieni valikoima, mutta löysin sieltä välipalaksi perunalastuja ja suklaapatukat.
Pari kuvaa Stepatsmindasta.
Stepatsmindan Kirkko, joku remontti siinä oli meneillään

Stepatsmindassa oli jonkin verran turistejakin

Stepatsmindasta lähdettiin ajelemaan takaisinpäin. Paluumatkalla pysähdyttiin siihen linnakkeelle jonka ohi aamulla ajettiin. Ananurin linna



Linnakkeen vieressä oli kaunis tekojärvi, vesivarasto.

Taisin jo aiemmin manita että Georgiassa näitä linnoja ja linnakkeita oli vähän siellä ja täällä. Todella paljon näin pieneksi maaksi. Georgia on ollut vauras ja alueensa suurvalta keskiajalla, kultakausi päättyi 1200-luvun alkupuolella mongolien hyökkäykseen. Linnat on rakennettu ennen mongolien hyökkystä, ja Ananuri 1200 luvulla valmistuneena on niistä uusimpia. Vanhimmista linnoista on olemassa todisteita jo ajalta ennen ajanlaskua, esimerkkinä Gorin linnoitus. .
Tietoa Georgian linnoista

Linnakkeen parkkipaikalle oli ilmaantunut myyntikojuja ja parakissa oleva kioskikin oli auki. Ostettiin kahvit ja jäätelöt ja istuttiin aurinkovarjon alle kahvittelemaan. Viereiseen pöytään istui kaksi saksalaista miestä. Motoristeja kumpikin, mutta tälläkertaa olivat matkalla autolla - vanhalla Lada Nivalla. Toinen oli telonut molemmat jalkansa moottoripyöräonnetoomuudessa, kahdessa eri onnettomuudessa. Nyt hän liikkui kyynärsauvojen kanssa. Pekalla riitti juttua kyynärsauvamiehen kanssa.

Pyörät oli aika rähjäisen näköisiä, ne muutaman päivän takaiset pölyt oli sateen kastelemana tarttuneet mukavasti pintaan ja olihan sitä likaa tullut jo muutenkin. Käytiin pesettämässä pyörät. 



Palattiin hotellille. Huomasin että meidän pyykit oli kadonneet narulta, ja kävin taas hotellin enännän "juttusilla". Yhteistä kieltähän ei ollut mutta taas sain asiani selvitettyä elekielellä ja pyykit löytyi.

Valmistelin jo seuraavan aamun matkaanlähtöä sen verran että kävin laittamassa sivulaukut takaisin paikoilleen.

Iltapäivän kääntyessä illaksi alkoi taas ukkostaa, ei tosin yhtä rajusti kuin edellisiltana, päätettiin tilata taas pitsa huoneeseen, eikä lähdetty sen edemmäs etsimään ruokaa. Hotellin pitsa oli edellisiltana todettu oikein maukkaaksi. Naapuriravintolasta, siitä jonne edellisiltana aiottiin mennä, kuului musiikkia, olihan perjantai-ilta. Meillä oli se kuohuviini jonka olin edellispäivänä ostanut, nyt oli aika ottaa kuohuviiniä Kaukasuksen kunniaksi. Kaukasus oli ottanut paljon enemmän aikaa kuin oli alunperin tarkoitus, mutta paljon Kaukasus oli oli antanutkin. Oli vähän jopa haikeaa jättää Kaukasus taakse ja jatkaa matkaa.

13. matkapäivä, lauantai 30.8.

Lauantaiaamuun herättiin taas viideltä. Oli vielä pimeää kun pakattiin tavarat pyörien päälle ja lähdettiin ajamaan Armeniaa kohti. Reitti kulki Tbilisin läpi. Onneksi tähän aikaan aamusta liikenne oli vielä vähäistä. Tbilisiisä piti vähän pysähtyä tutkimaan karttaa ja GPS:ää, että löydettiin oikealle reitille kaupungista ulos. Kartanlukutauolla kiinnitin huomiota kerrostaloon, jonka jokaisen huoneiston ikkunat ja ulkoseinät olivat omanlaisensa.


Koko aamun oli tuullut, mutta Tbilisin eteläpuolella tuuli oli navakkaa, niin että sai olla jo tarkkana ajaessa, että pysyy kaistalla. Pysähdyttiin yhdelle huoltoasemalle ja kävin hakemassa "tölkkikahvit" ja jotain pientä purtavaa. Siinä tauolla tuuli niin voimakkaasti että pelkäsin pyöränkin kaatuvan.

Matkan varrella pysähdyin kuvaamaan taas yhden linnakkeen. Taisi olla Birtvisi


Hyvissä ajoin aamupäivällä oltiin jo Armenian rajalla. Muitakin rajanylittäjiä oli ja jouduttiin jonottamaan jonkin aikaa.



Tuuli oli tyyntynyt ja lämpötila noussut taas relusti yli kolmenkymmenen, joten jonotus auringonpaisteessa oli aika lämmintä touhua. Itse rajanylitys ei ollut lainkaan hankala homma, siitä päästiin helposti. Armenian rajan jälkeen pysähdyttiin heti rahanvaihtopisteelle. Niitä oli useampia. Heti kun pysähdyttiin kadunreunaan, tuli nuorimies kauppaamaan meille liikennevauutusta. Sanoi sen olevan pakollinen. Rahanvaihdon jälkeen käytiinkin sitten ostamassa Armenialaiset liikennevakuutukset. Suomalaiset liikennevakuutukset eivät ole voimassa Georgiassa eikä Armeniassa.



Ja kai tämä kelpaa todisteeksi siitä että mä todella kävin siellä - ja mun Varadero :)

Rajalta lähdettiin ajelemaan kohti Lake Sevania, Alaverdin, Vanazdorin ja Dilijan kautta. Välillä kyllä pysähdyttiin pieneen ruokakauppaan ostoksille. Ruokakauppa oli jälleen sellainen jossa on palvelutiski ja pitäisi osata kertoa mitä haluaa. Leivät oli osittain ostajan ulottuvilla, mutta niistäkään ei osannut samoa mitkä oli makeaa ja mitkä ruokaleipää. Kaupan isäntä huomasi meidän epäröinnin ja tuli avuksi. Saatiin ostettua kahdenlaista leipää sekä makkaraa ja juotavaa. Kolmionmallisten leipien arvelin olevan makeaa leipää ja ne syötiinkin samantien kaupan edustalla. Ei ne ihan makeita olleet, mutta ei kyllä suolaisiakaan, vähän niinkuin voitaikinasta leivottuja, ei kutenkaan niin rasvaisia.

Tie Sevanille kulki vuorien välissä ja välillä vuorilla. Muutama tunnelikin oli matkan varrella. Armenialaiset tunnelit olivat valaisemattomia ja tie oli kuoppaista. Musta tuntui että en nähnyt siellä yhtään mitään, yritin vain pysyä niin lähellä Pekkaa että edes edellä ajavasta pyörästä saa vähän osviittaa millaista alustaa mennään. Pekka ajoi kuitenkin sen verran kovaa vauhtia että en sokkona uskaltanut niin lujaa ajaa. Mulla oli toinen lähivalopoltin palanut.

Tie kulki vielä vuoristossa kun Sevan järvi tuli näkyviin, siitä "lasketeltiin" vähän alemmas järven rantaan. Sevan-järvi on noin 2000 metrin korkeudessa. Järven rannalla oli todella näyttäviä lomahotelleja. Järven puolivälin tietämillä oli jonkinlainen leirintäalueen tapainen, sinne pysähdyttiin syömään eväitä. Rannalla oli katoksia ja grillejä, siellä ihmiset olivat viettämässä lauantai-iltapäivää. Tyypillisesti grillipaikalla olevilla oli mukanaan ruokaa huomattavan isoja määriä. Nämä grillauspaikat ja pöydät olivat maksullisia, ja mekin jouduttiin kymmenenminuutin piipahduksesta maksamaan noin euron verran.




Sevanilla lämpötila oli varsin siedettävä, noin 25 astetta, joka edellisten päivien jälkeen tuntui oikein sopivalta ajokeliltä, eikä tauonkaan aikana tullut liian kuuma.

Sevanilta kun lähdettiin jatkamaan matkaa, mulle iski aivan mahdoton väsy. Sellainen väsy, että tuntui että nukahtaa välittömästi jos edes räpäyttää silmiä. Avuksi tähän aloin laulaa. Kummasti pysyy paremmin hereillä kun oikein sydämmen kyllyydestä hoilottaa kypärän sisällä. Tuumailin että onneksi meillä ei ole kypäräpuhelimia.
  
Sevan järven lähettyvillä pysähdyttiin tankkaamaan. Huoltoasema oli hyvin vanha ja vaatimaton. Laiha mies likaisissa haalareissa odotteli asiakkaita ulkona. Täällä alkoi jo näkyä Armenialainen köyhyys. En ottanut kuvaa huoltoasemasta, mutta ympäristöstä pari kuvaa.  




Pekka oli ottanut muutaman kuvan ympäristöstä ajaessaan






Sevanilta tie jatkui pikkuhiljaa nousten vuoristoon ja rankin väsymyskin oli ohi. Pysähdyttiin taas pitämään pieni tauko. Tien vieressä oli muutama matala kivirakennus. En tiedä oliko ne asuttuja taloja, vai jotain vapaa-ajan asuntoja. Eläimiä siellä jokatapauksessa oli, lehmiä ja jotain lintuja ainakin. Linnut pitivät meteliä kun yläpuolella liiteli petolintu - ja sitä häätämässä olleet naakat.





Pekka otti taas pari kuvaa "lennosta"



Edellisestä pysähdyksestä ei ollut kovin pitkä, noin 20 minuuttia, kun saavuttiin Selims Pass:ille, silkkitien aikaiselle majatalolle. Nyt oli korkeus 2420 metriä merenpinnasta - tässä majapaikan "yläpuolella".

Maisemia ei voinut moittia.


Tässä tietoa paikasta  Selim Caravanserai
Ajettiin majatalon edustalla olleelle parkkipaikalle. Kyllä siinä vähän jännä tunne tulee kun miettii että 700 vuotta aiemmin tällä parkkipaikalla on ollut vähän toisenlaisia menopelejä. Itse rakennus oli säilynyt ällistyttävän hyvässä kunnossa. Sisällä sanoinkin, että tekisi mieli väittää että nämä seinät on betonia, eikä hakattua kiveä.

 







Sisällä oli erikseen "sali" jossa oli ilmeisesti petipaikkoja. Siellä oli lähes umpipimeää, ihmettelinkin kun iPhonen kameran kautta näki paremmin kuin paljaalla silmällä. Alla kolme kuvaa samasta paikassa, kolmella eri kameralla. Tästä voi tehdä jotain johtopäätöksiä, kun miettii kamerahankintoja.

Pekan järjestelmäkameralla otettu kuva. Tällaista siellä oli ihan oikeasti.
iPhone 4S:llä otettu kuva...
Nokia Lumia 1020.
Majatalon edustalla oli kivinen pöytä ja penkki. Siinä oli armenialainen perhe viettämässä lauantaipäivää. Kun tulimme ulos majatalosta, tuosta seurueesta tuli nuori nainen juttelemaan meille ja pyysi että liitymme heidän seuraansa.


Pöydällä oli pöytäliina, joka tuulessa käyttäytyi aika kurittomasti, sekä ruokaa ja juomaa. Siinä saatiin syödä vähän iltapäivän välipalaa, leipää, juustoa, kurkkua ja tomaattia sekä limsaa. Oluttakin olisi saanut, mutta se nyt jäi välistä kun vielä oli ajettavaa. Yritin vältellä tarjolla ollutta kanaa, mutta kun perheen emäntä ihan vartavasten kanankoiven mun eteen laittoi, niin syötävähän se oli. Perhe oli viettämässä ilmeisesti emännän syntymäpäivää. Hetken aikaa istuimme perheen seurassa. Nuorempi mies, en tiedä oli hän perheen poika, pyysi lupaa käydä Pekan pyörän päällä. Siellä hän poseerasi, ja perheen tyttö otti kuvia.

Lähdimme jatkamaan matkaa. Tie lähti tästä kulkemaan alaspäin, ja nyt se olikin serpentiinimutkaista. Mä en ole hyvä ajamaan alaspäin serpentiinitietä, ja jäinkin jonkin verran Pekan jälkeen.


Jossain vaiheessa alaspäin tullessa Pekan eteen ilmestyi kolmen matkaenduron ryhmä. Pekka lisäsi vauhtia ottaakseen ryhmän kiinni, se eteni "aika hyvää vauhtia" - en nyt viitti julkisesti kertoa kuinka lujaa mun piti ajaa että sain nelikon kiinni. Getapin kylän jälkeen ryhmä pysähtyi risteyksen tietämille, ja mekin pysähdyttiin siihen sen verran että moikattiin. Pyörät olivat melko uusia BMW GS:iä ja Italian kilvissä. Me jatkoimme matkaa omaan tahtiin, mutta ei mennyt kovinkaan kauaa kun sama ryhmä ohitti meidät, taas "hyvää kyytiä". Nyt annettiin niiden mennä ja jatkettiin omaan rauhalliseen tahtiin - ei meillä niin kiire ollut.

Tultiin lähelle Turkin sekä Iranin rajaa. Jos kartasta katsoo, niin tuolla kohtaa Armashin kaupunki Armenian puolella on muutaman kilometrin päässä Turkin rajasta, Turkkia on pari kilometriä leveä kaistale ja sitten on Iran. Punainen merkki on Ararat vuoren kohdalla. Kartalla se on nimellä Agri Dagi. Pikku Ararat on vihreän läntin keskellä.



Ararat-vuori kuvattuna tieltä lähellä Araratin kaupunkia. Ararat on kuvassa oikeanpuoleinen vuori. Se on noin 30 km päässä. Viereinen "pikku Ararat" näyttää melkein yhtä korkealta, koska on lähempänä. Ararat on uinuva tulivuori, ja sen korkeus on 5137 m, vieressä oleva Pikku Ararat on "vain" 3925 metriä. Harmillisen sumuinen keli, mutta täällä se harvoin on täysin kirkas näin helteisenä iltapäivänä. Nytkin lämpö oli hyvin lähellä 40 astetta.


Minä tuumailin että voisi olla jännä yöpyä matkan varrella sijaitsevassa Ararat nimisessä kaupungissa. Sinne me sitten käännyttiinkin, mutta paikka osoittautui hyvin ankeaksi. Eipä sielä ollut muuta kuin tehdasaluetta ja sen vieressä asuinlähiö. Käännyttiin aika nopeasti takaisin isolle tielle ja kohti Jerevania. Taperakan nimisen kylän/lähiön kohdalla oli ainakin tiellepäin hienon näköinen hotelli, sellainen lomahotellin oloinen. Siihen pysähdyttiin kysymään löytyykö vapaita huoneita. Huone löytyi. Hotelli olisi kyllä ollut hieno, mutta oli valitettavan huonolla hoidolla. Pihassa oli suihkulähteitä ja muuta "lomahotellirekvisiittaa", mutta myös huoltamaton nurmikko (lue: heinikko), pihaan asennetut valaisimet oli rikki. Ja huone oli valitettavasti samaa tasoa. Huoneessa haisi homeelle, vessanpöntöstä oli kadonnut istuinrengas ja pesuallas ei ollut juurikaan seinässä kiinni. Lakanat oli kai (toivottavasti) puhtaat. Ilmastointi kyllä löytyi. Vähän taas taisi kummallakin matkalaisella fiilis laskea. Mutta päätettiin kuitenkin jäädä. Pyörät saatiin rakennuksen syvennykseen suojaan ainakin tielläkulkevien katseilta.

Pekka lähti vielä käymään kaupassa. En tedä millaisen kaupan löysi, mutta tuomisina oli olutta ja perunalastuja, sekä vettä. Mä tuumasin että kyllä me nyt jotakin muutakin ruokaa tarvitaan - ei siellä vuorella niin hyvin syöty. Hotellissa ei ollut respaa, eikä liioin ravintolaa, mutta näin että meidät vastaanotanut nainen kantoi ruokatarjottimia huoneisiin ja oli piha-alueella joku seuruekin ilmeisesti syömässä. Bongasin hotelliemännän ja menin kysymään ruokaa. Hän vei mut keittiölle ja siinä sitten keskusteltiin että mitä olisi tarjolla. Päädyin hänen aivan ensimmäisenä ehdottamaan perinteiseen armenialaiseen liharuokaan. En kyllä sen enempää tiennyt että mitä se sitten mahtaa olla. Salaattia ja leipää tilasin myös. Ruoka tuotiin huoneeseen aika pian. Perinteinen armenialainen liharuoka osoittautui viininlehtikääryleiksi. Ruoka oli jälleen kerran oikein maistuvaa.


Suomessa oli huvilakauden päättäjäiset samana päivänä ja ilmeisesti Armeniassakin oli joku vastaava juhla. Hotellin pihassa oli pimeän tullen jonkinlainen juhlavalaistus, suihkulähteet oli käynnistetty ja videotykillä heijastettiin jotain musiikkivideoita keskellä pihaa olleelle kankaalle. Musiikki pauhasi aika kovaa, mutta sen verran kyllä väsytti, että ei se haitannut nukahtamista.

Edellisilta Georgiassa tuntui hyvin kaukaiselta asialta - monen päivän takaiselta.

14. matkapäivä, sunnuntai 31.8.

Sunnuntaiaamulla nukuttiin vähän pidempään, kuuteen asti. Nopeasti oltiin taas valmiita lähtöön, ja oli edelleen pimeää kun lastattiin tavarat pyörien päälle ja lähdettiin ajamaan kohti pohjoista. Jerevaniin oli matkaa vajaa 40 kilometriä ja tie oli hyvää, uutta tietä, siinä ei siis kauaa nokka tuhissut kun Jerevan oli ohitettu ja ajettiin M1 tietä kohti Gyumria. 

Pian Jerevanin jälkeen pysähdyttiin pieneen tienvarren kahvilaan aamukahville. Kahvilaa piti vanhempi pariskunta, isäntä palveli ja emäntä hääräsi keittiön puolella. Oikein mukavan oloinen pariskunta. Oli vielä melko aikainen aamu, eikä kahvilakaan ollut vielä täydessä vauhdissa. Hetken odottelun jälkeen meille tarjottiin kahvit kahvilan "terassille", sekä kipollinen mentholikarkkeja. Paikalle ajoi nuorehko mies autolla. Kovasti yritti jotakin kysellä ja selittää mutta kun yhteistä kieltä ei ollut niin aika heikoksi se jäi. Lopulta lähti pois.




Armenian maisemat olivat karut, hyvin kuivaa ja kasvillisuutta ei ole juurikaan. Vuoristoa näkyy joka puolella. Köyhässä maassa huoltoasematkin ovat harvassa, eikä niillä ole kahviloita tai yleisiä vessoja.  Koskapa pusikotkaan eivät tarjonneet näkösuojaa me pysähdyttiin asioimaan erään sivutien varrelle hylätyn rakennuskpmpleksin lähelle. Siinä oli muuri ja portti, mutta portin ja muurin välissä oli kyllä ihmisen mentävä aukko. Menin sinne muurin taa, mutta heti samantien näin rakennusten välissä lähestyvän ihmisen. Lähempänä tuo ihminen osoitti mulle yhtä rakennusta, ja Pekka tulkkasi että mies sanoi siellä olevan vessan. Sinne hylättyyn rakennukseen menin sitten asioille. Tuuletus oli "toimiva" nimittäin rakennuksen ikkunat olivat kadonneet aikapäiviä sitten, jäljellä oli ammottavat aukot. Viimeisestä käyttökerraastakin taisi olla kulunut vuosia. Mies oli kertonut Pekalle että paikka oli Neuvostoliiton aikainen kasarmi. Mies oli ollut aikanaan tarkka-ampuja. Olisi kuulemma keittänyt meille kahvitkin. Mutta me päätimme jatkaa matkaa.

Vielä ennen rajanylityspaikkaa pysähdyttiin tankkaamaan.





Rajanylityspaikka oli heti Bavran kaupungin jälkeen. Armenian ja Georgian tullirakennusten välissä oli matkaa useampi satametriä. Georgian ajanylityspaikalla oli rakennustyömaa, uusi tullirakennus oli työn alla. Väliaikainen tie kiersi rakennustyömaan ohi, ja oli todella kuoppainen. Siinä olisi matala auto ollut vaikeuksissa. Rajanylityksessä ei ollut mitään ongelmia, muutama auto oli edellä mutta homma sujui nopeasti. 

Georgian puolella ajellessa mulle iski taas kammottava väsy, ja meinasin taas nukahtaa pyörän päälle. Pekka huomasi sen, kun ilmeisesti alkoi välimatka kasvaa. Pysähdyttiin joenrannalle juomaan energiajuomat. 





Seuraavaksi pysähdyttiin Akhaltsikhen kaupunkiin. Akhaltsikhen kaupungissa oli huomiotaherättävän iso ja hyväkuntoinen linna. 



Me ei linnassa käyty - mutta olisi kyllä näköjään kannattanut -  Rabatin linnake.  No, ehkä joku toinen kerta...

Vajaan tunnin ajon jälkeen tie kääntyi vuorille, ja samalla asvaltti loppui. Vuoristotie oli hyvin kapea ja kuoppainen. Kyllä siinä joskus oli asvalttikin ollut, sen todisti pienet asvaltinpalaset siellä täällä. Kieli keskellä suuta sai ajaa, tarkasti katsoa koko ajan eteensä ja valita tarkasti pyörän ajolinja. Tie nousi paikoitellen hyvinkin jyrkästi. Matkan varrelle osui kaksi pientä puroakin, tosin virtaus oli tähän aikaan pientä. 


Tälle tielle kun lähtee, niin ei parane katua, siellä ei nimittäin pääse kääntymään, edes moottoripyörällä. Kartassa tämä tie näyttää kyllä ihan kunnolliselta tieltä, ainoastaan paikoitellen sykkyräiseltä.




Tunnissa edettiin kymmenen kilometriä, eli aikalailla juuri tuo kuvassa näkyvä pätkä. Tunnin ajon jälkeen saavuttiin asutuksen keskelle. Pysähdyttiin ensin kylän laidalle.









Meidän luo tuli joukko lapsia. Lapset esittelivät itsensä englanniksi ja ihmettelivät meitä ja meidän menopelejä.
 

Asuttua aluetta oli pitkälti. Tässä Pekan edellisellä reissulla kuvaama video samasta paikasta.
Georgialainen kylätie  Pekan video on kuvattu alkukesällä 2013. Nyt elokuun lopussa ei ollut sentään lunta missään.

Kylän keskustassa oli tämän tien korkein kohta. Jälleen oltiin yli kahdessa kilometrissä.









 Kylän keskustassa oli pieni kauppa. Sieltä käytiin ostamassa banaanit.

Käytiin myös tässä kuvassa näkyvässä kahvilassa kahvilla ja jäätelöllä - ja saatiin muuten palvelua englanninkielellä.



Pekka oli jo etukäteen kertonut että tätä vuoristotietä jatkuu noin sata kilometriä. Mä vähän murehdin että jos etenee kymmenen kilometriä tunnissa, niin mehän ollaan täällä vielä yölläkin. Pekka lohdutti että kyllä täältä alaspäin on helpompaa. No mulle se alaspäin meneminen on kyllä hankalampaa kuin ylöspäin meneminen. Jatkettiin matkaa, ja kyllä kylän jälkeen tie oli edelleen melko "jännää", mutta kieltämättä eteneminen oli nopeampaa. Tie ei ollut sentään yhtä jyrkkää eikä aivan niin mutkaista kuin ylöspäin tullessa. Minä kuitenkin jouduin puristamaan kahvoja rystyset valkoisena, tiukasti eteenpäin katsoen, tuskin uskalsin mittareihin vilkuilla. Pekka ajeli edellä - yhdellä kädellä - toisella otti samalla kuvia. Ja turha kai edes mainita - kuvassa tie ei näytä ollenkaan samalta kuin luonnossa.












Tämä kuva kuitenkin yhdeltä pysähdyspaikalta.

Vuoristotiellä pientä lisähaastetta ajeluun aiheutti myös lehmät. Matkan varrella oli useampiakin "lehmäkulkueita" paimenineen. Lehmät kyllä käyttäytyivät rauhallisesti, mitä nyt pari vasikkaa oli vähän vilkasliikkeisempiä. Myös tietyöpätkiä oli loppupäässä, sekä joku iso konekuljetus. Tuli kyllä mieleen että pitää olla melkoinen rekkakuski joka tuolla tiellä kuljettaa isoja koneita.

Tie muuttui koko ajan paremmaksi ja leveämmäksi mitä alemmas tultiin ja lopulta päästiin taas asvaltillekin. Välillä jopa aivan uudelle asvaltille.

Alkoi olla jo hämärää kun saavuttiin rannikolle ja Batumin kaupunkiin. Nyt ei ollut läheskään yhtä ruuhkaista kuin mennessä. Batumissa otettiin vähän bensaa tankkiin ja jatkettiin vielä rantaa pitkin lähelle Turkin rajaa. Siinä rajan tuntumassa on lomahotelleja ja sellaiseen ajateltiin mennä. Tihkusade tuli vielä vaivoiksi - pimeä yhdistettynä vesipisaroihin visiirissä, ei ole hyvä yhdistelmä. Minä pidinkin visiiriä jonkin verran auki, kurkin aina välillä lipan ali, vaikka tihkusade piiskasi silmiä ikävästi.

Ajettiin yhden aika hienon näköisen lomahotellin pihaan. Näytti kyllä siltä että hotelli on täynnä, mutta mentiin kuitenkin respaan kysymään. Saimme huoneen pihatasolta, omalla uloskäynnillä. Tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta. Huone oli hieno. Tilava ja siisti, kylppärikin oli upea ja huoneessa oli myös ilmastointi. Varsinaista luksusta siis. Tämän huoneen ainoa vika oli vähän huonosti vetävä lattiakaivo suihkussa.

Yksi muuten vähän jännä tapaus tuosta respassa käymisestä. Pekka oli jo hotellin pihassa jutellut joidenkin hotelliasukkaiden kanssa ja ilmeisesti "sana lähti kiertämään". Meidän ollessamme respan tiskillä, siihen ilmestyi noin seitsemänkymppinen mies innokkaana kysymään meiltä että olemmeko Hollannista (?) Pekkas vastasi että ollaan Suomesta - se mies tuntui melkein säikähtävän, ja katosi "kuin pieru saharaan".

Siistiytymisen jälkeen lähdettiin kadulle katsomaan olisiko lähellä ruokapaikkaa. Hotellissa kyllä oli, mutta ajateltiin että josko jotakin muuta löytyisi. Ilmeisesti kuitenkin oli jo sen verran turistikausi ohi, että ei oikein muuta vaihtoehtoa ollut, ja joku paikallinen siinä jo neuvoikin menemään sinne hotellin ravintolaan. Käytiin vielä hotellin päädyllä olleessa kaupassa vähän ostoksilla ja sitten mentiin syömään. Ruoka nyt ei ollut mitenkään erikoista, lohkoperunoita ja lihaa. Ravintolakin oli jo pikkuhiljaa menossa kiinni, oltiin melkein viimeiset asiakkaat jotka sieltä poistui. Hotellin parkkipaikka oli täyttynyt illan mittaan. Siinä oli kyllä melkolailla kalliita katumaastureita, Bemaria, Mersua, muutama japsimaasturikin. Meidän pyörät oli siellä vähän niinkuin - "Mikä ei kuulu joukkoon?" - osastoa.

Huoneessa otettiin vielä parit vodkasnapsit - Armenialle ja Georgialle.

15. matkapäivä, maanantai 1.9.

Herätys kello kuusi. Olin edellisiltana ostanut kaupasta vähän aamupalatarvikkeita kun huoneessa oli kerrankin toimiva jääkaappikin. Arvelin jo ostaessani, että purkit jotka kaupasta valitsin, voisivat olla hedelmärahkaa, ja epäilys osoittautui oikeaksi. Rahka oli kyllä hyvää, ei voi valittaa. Vietiin pikkuhiljaa tavaroita pyörien päälle ja ennen lähtöä käytiin vielä ottamassa muutama kuva rannassa. Kovin hiljaista oli vielä tähän aikaan aamusta.






Ajamaan lähdettiin seitsemän jälkeen. Oltiin jo etukäteen suunniteltu että tankataan vielä ennen Turkin rajaa, koska Turkissa bensa on kallista. Ajettiin ensin rajalle päin, mutta todettiin että sillä pätkällä ei ollut enää asemaa. Käännyttiin ja ajettiin muutama kilometri takaisinpäin lähimmälle bensa-asemalle. Ja sitten rajalle. Tullissa ei ollut vielä ruuhkaa tähän aikaan ja päästiin etenemään aika sujuvasti. Turkin puolella tullikopilla Pekka puhui tullimiehelle venäjää. Tullimies oli aika tympeän oloinen, kunnes sai eteensä suomalaiset passit - ilme muuttui täysin. Turkin tullissa vierähti taas jonkin verran aikaa, tekevät aika paljon merkintöjä omiin järjestelmiinsä.

Tullista päästiin ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Palan matkaa ajettiin Mustanmeren rantaa länteen ja Hopan kodalla käännyttiin sisämaahan päin. Tie alkoi taas nousta vuorille. Kartassakin sen huomaa - tie mutkittelee noustessaan.


Pidin pientä välimatkaa Pekkaan. Yhdestä kurvista kun tulin "ulos" näin Pekan pysähtyneen tien vieressä olleelle tasanteelle - ei varsinainen levähdysalue, vaan ehkä tietyöaan jäljiltä oleva levike. Kurvasin siihen "samalla kaadolla" mitä tulin kurvista ulos ja samalla kai jarrutin, soralla - ja seuraavaksi löysinkin itseni ja pyörän oikella kyljellään siitä soralta. Nyt oli sitten kaaduttuna kummallekin puolelle.

Tohon mä sen kaadoin. Pyörä jo nostettuna ja vähän siirrettynä.
Tästä pysähdyspaikalta näkyi vielä Mustameri.


Tie jatkui vuoristotienä, meni ylös ja alas, mutta ei noussut kovin korkealle. Vielä hetken matkaa ajettuamme pysähdyttiin kahvilaan teelle. Se oli ilmeisesti jonkinlainen bussikuskien paikka, parkkipaikalla oli rivissä hienoja isoja linja-autoja. Kahvilassa meitä palveli nuorimies jolla oli hyvin iso kihara hiuspehko, melkein niinkuin afro. Teelasit tuotiin pöytään. Yhdellä kahvilan penkillä nukkui mies, varmaankin bussikuski otti pikku päikkärit.

Maisemat olivat kauniit, tie kulki vuorien välisissä laaksoissa. Usein vuorien välissä oli järviä joiden vesi kimmelsi vihreänä. Tie oli ensiluokkaisessa kunnossa ja leveää, mutta levähdyspaikkoja tienvarsilla ei ollut. Harmi sisnänsä sillä maisemat olivat todellakin kuvaamisen arvoiset. Nämä kuvat ovat seuraavalta pysähdyspaikalta. Tässä oli huoltoasema ja kahvila. Kävin muuten huoltoasemalla kysymässä ajovalopoltinta sen palaneen tilalle, mutta tällä huoltoasemalla ei myyty juuri muuta kuin polttoainetta.




Pekka kuvasi taas vauhdissa vasemmalla kädellä




Löytyi sentään paikka johon pystyi pysähtymään kuvaamaan maisemaa. Paikka taisi olla Tortum.




Kyllä Turkki ja turkin tiet olivat aivan "ameriikkaa" verrattuna muihin viimeaikaisiin olosuhteisiin. Vaikka olen jo maininnut, niin mainitsen taas - tiet olivat loistavan hyvässä kunnossa ja leveitä. Rekat niin hyviä ja tehokkaita, että ajoivat korkeinta sallittua nopeutta, niitä ei tarvinnut yrittää ohittaa. Tietöiden ohituspaikat olivat järjestetty pääasiassa niin hyviksi, että niissä ei tarvinnut merkittävästi hiljentää. Yksikin tietyöpätkä vuoristossa, pitkä pätkä hiekkatietä, mutta hiekkatie oli aivan sileää, hienoa hiekkaa joka oli niin tukevasti jyrätty, että tiehen ei ollut muodostunut kuoppia lainkaan. Tietä pystyi ajamaan aivan täyttä vauhtia. Yhdessä mutkassa mulla pyörä vähän liirasi sivusuunnassa, mutta vauhia oli niin paljon että ei ollut vaaraa kaatumisesta.Yhden rekan perässä ajettiin kymmeniä kilometrejä, vauhtia oli reilusti eikä rekka tupruttanut saastepilveä ympärilleen, sen perässä oli ihan mukava ajella.

Pikkuhiljaa ympärillä olevat vuoret muuttuivat. Ne eivät olleet enää kiinteää kiveä, vaan valtavan kokoisia sorakasoja.

Kello oli noin viisi kun saavuttiin Erzurumin kaupungin liepeille. Tien vieressä oli ostoskeskus ja sen yhteydessä hotelli. Vaikka ajopäivä ei ollut vielä aivan täyspitkä, päätimme jäädä siihen yöksi. Täällä ei ollut moottoripyörille aitausta, mutta hotellin parkkipaikka oli sentään huoltoaseman takana, joten ajokit eivät olleet aivan suoraan kaikkien silmien alla. Koska oli vielä valoisaa, tässä oli hyvä tehdä vähän tarkistuksia, renkaiden ilmanpaineet tarkistettiin, ja Pekka taisi lisätä öljyä. Hondassa ei öljyn pinta ollut laskenut vielä paljoakaan, pinta oli lähempänä ylärajaa kuin alarajaa.

Hotelli oli kauppaksekuksen yläkerrassa. Hotellin vastaanottotiskillä kysyimme huoneen hintaa ja meille ilmoitettiin hinta - siitä Pekan kanssa keskusteltiin hetki suomeksi (tuumattiin että on vajaa viisi kymppiä) mutta respan mies vielä tinki hinnasta, luuli meidän vissiin epäröivän, hinta jäi jonnekin neljän kympin tienoille euroissa. Hotellihuone oli hyvin saman tasoinen kuin missä tahansa suomalaisessa Sokoshotellissa. Ainut erikoisuus länsimaiselle oli huoneessa oleva rukousmatto ja rukousnauha.

Aurinko oli juuri laskemassa, ja kävin ottamassa pari kuvaa tieltä kun oli vielä vähän valoisaa.




Kauppakeskus oli ilmeisesti pitkänmatkan linja-autojen levähdyspaikka. Turkissa kun on pitkät välimatkat, niin sekä kuskit että matkustajat tarvitsevat välillä taukoa ja mahdollisuuden käydä syömässä ja vähintäänkin ostamassa eväitä. Pihassa oli jatkuvasti linja-autoja ja niistä purkautui matkustajia, joten elämää tässä paikassa oli koko ajan. Alakerrassa oli iso ravintola, vähän meikäläiseen ABC:n tyyliin. Linjan alussa otettin tarjotin, ja ensin oli lämpimät ruuat - niitä ei kuitenkaan otettu itse vaan henkilökunnalle näytettiin mitä haluaa, sitten oli lasitiski jonka takana oli kylmiä annoksia, kuten salaatteja, jugurttia, juomia ja sen sellaisia. Tämännäköiset tarjottimet meillä oli lopulta löytään kannettavaksi. Mun tarjotin on tuo jossa on enemmän ruokaa :)


Ruokailun jälkeen käytiin vielä pyörähtämässä kaupan puolella. Vettä ja jotain pientä herkkua vielä ostettiin. Kaupassa oli kyllä myynnissä kaikenlaista, miesten alusvaatteita, matkamuisto/koriste-esineitä, kenkiä, kännykkätarvikkeita, leluja, karkkia, keksejä, juomia (ei tietenkään alkoholia) mutta ei varsinaisesti ruokaa. Kassalla Pekka hamstrasi muutaman muovipussin...

Vähän vielä käytiin ulkona käppäilemässä ja huoneessa otettiin parit vodkanapsit - sitten nukkumaan. Alakerran kaupasta kuului mainoshöpinöitä vielä, ja auki olleesta ikkunasta kuului parkkipaikalla liikkuvien ihmisten juttelua, mutta se ei haitannut - nukkumatti hoiti hommansa nopeasti.

16. matkapäivä, tiistai 2.9.

Aamulla herättiin taas viideltä. Vietiin osa matkatavaroista pyörien päälle. Ulkona oli huomattavan viileää, kaupakeskuksen mittari näytti vain 11 astetta. Käytiin ravintolassa aamupalalla. Taas samalla tavoin kerättiin ostokset tarjottimelle ja kassalle maksettiin. Ravintolan linjalta ei kuitenkaan saanut kahvia, se piti hakea vieressä olevan kahvilan puolelta. Kahvit saatiin heti ilmaiseksi, ja ravintolan puolellekin kassa kävi palauttamassa maksamamme rahat - aamupala kuuluikin huoneen hintaan.

Aamupalan jälkeen haettiin vielä loput tavarat ja lähdettiin tien päälle. Oli mukava ajaa välillä viileässä, tuntui välillä jopa vähän kylmältä. Jälkeenpäin Pekka kertoi, että pyörän lämpömittari oli alimmillaan näyttänyt kolmea astetta.

Turkki oli näyttäytynyt mulle paljon ystävällisempänä, siistimpänä ja varakkaampana paikkana kuin olin etukäeen ajatellut. Ainoastaan tullimiehet olivat osoittautuneet vähemmän ystävällisiksi. Poliisit ja vartijat olivat vakavia ja asiallisia, mutta selvästi hoitivat asiansa sen vaatimalla asenteella. Muuten kaikki ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja palvelualttiita. Muutama negatiivinen huomio täytyy kuitenkin mainita. Olin etukäteen kuvitellut Turkin olevan vähän länsimaalaisempi ja liberaalimpi, vaikka onkin islamilainen valtio. Ensimmäisenä huomioni kiinnitti naisten pukeutuminen. Suurin osa naisista oli pukeutunut peittäviin mekkoihin, joiden päällä oli usein vielä pitkä takki, sekä tummiin huiveihin - lämpötila oli kuitenkin päiväaikaaan lähempänä neljääkymmentä kuin kolmekymmentä.  Ja naisen asemaan liittyvänä asiana sain itse kokea kaksi tapausta. Tiistaina yhdellä huoltoasemalla tankattaessa kävi niin, että meidän molempien tankkaukset veloitettiin Pekan luottokortilta - ilmeisesti eivät ollenkaan osanneet ajatella että naisella voi olla omaa rahaa. Toinen tapaus myös tiistailta. Mulla oli hallussani "yhteislompakko" johon laitettiin aina saman verran rahaa ja siitä sitten maksettiin yöpymiset ja syömiset ja muut mahdolliset yhteiset kulut. Yhdessä ruokapaikassa, tiistaina aamupäivällä, ruokailun jälkeen kävelin kassalle jossa rahastajana oli vanhempi herra. Herra vaikutti olevan melkein vihainen kun nainen maksoi.

Jo etukäteen oli ajateltu että tämä tiistai on päivä jolloin matka taittuu - tavoitteena oli 800 kilometrin ajopäivä. Ei paljoa ylimääräisiä taukoja pidetty, mutta eipä ollut paljon aihettakaan, ei tarvinnut suunnistaa, senkun ajoi vain. Tässä päivässä oli sitä ajamisen meininkiä ja riemua. Eteneminen oli helppoa. Tie oli enimmäkseen nelikaistaista, eli kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Pitkissä ylämäissä oli kolmas kaista rekkoja varten, niillä kun tapaa vauhti hidastumaan pitkän ylämäen aikana. Maisemat olivat lähes samanlaisia koko päivän, tie kulki pääasiassa soravuorien välissä, mutta välillä tasangolla jossa vuoret olivat kauempana tasangon reunoilla. Päivällä lämpötila lähenteli neljääkymmentä.

Yhden huoltosaseman yhteydessä oli Euromasterin rengasliike. Kävin siinä kurkistamassa sisälle, joskos siellä olisi muutakin varaosaa kuin renkaita. Näin ovelta että ainakin öljyä ja hihnoja siellä oli, joten menin tiskin vierelle odottamaan henkilökuntaa ja kysymään ajovalopoltinta - se palanut yksilö oli mallina mukana. Tiskille tuli mies ja näytin hänelle poltinta ja englanniksi kysyin että löytyisikö tällaista. Mies kävi takahuoneessa ja toi mulle Osramin lampun. Maksoi noin viisi euroa, eli ihan samoissa hinnoissa kuin täälläkin. Pekka laittoi lampun, vähän piti kiinnitysklemmarin kanssa tapella että saatiin paikoilleen kunnolla.

Aamupäivällä tosiaan syötiin ihan reilut liharuoka-annokset tienvarren ravintolassa. Täälläkin oli lasivitriini josta sai näyttää mitä ruokaa haluaa. Oltiin ainoat asiakkaat ravintolassa, mutta toisaalta, oltiin ehkä hieman aikaisia lounastajia. Vähän oli outo olo siinä syödessä, kun henkökunnalla ei ollut muuta tekemistä kuin tarkkailla meitä. Kyllä ne siinä keskenään jotkain hääräsi, mm. hieroivat toistensa niskoja, mutta pitivät meitä silmällä josko olisi ollut jotain tarvetta palvelulle. Ja täällä tosiaan rahastaja oli äkäisen oloinen kun minä kävin maksamassa. Tässä paikassa oli kuitenkin kunnollinen vessakin, mikä ei ole itämailla ollenkaan itsestänselvyys.

Päivä meni tosiaan ajaessa, eikä kuvattavaakaan juuri ollut.Tässä kuitenkin yksi, ainut kuva koko päivältä. Moskeija huoltoaseman ja farkkutehaanmyymälän yhteydessä.


Iltapäivä alkoi taittua iltaan, kilometrjä oli takana reilut 700 kun bongattin tienvarressa hotelli erään huoltoaseman takana. Oli jo huomattu että täällä ei paljoa ollut hotelleja tienvarressa, tie kun kulki pääasiassa taajamien ohi. Pekka kurvasi tuon hotellin parkkipaikalle. Parkkipaikka oli ainakin vielä tähän aikaan aivan tyhjä. Hotelli oli rakennettu varmasti 70-luvulla tai 80-luvun alussa - se oli sen ajan tyyliä, mutta huomattavan hieno ja iso. Sisällä oli vaaleaa marmoria ja tummanruskeaa kalustusta. Marmorilattia oli kyllä kulunut ja portaissa se oli halkeillutkin. Yleisilme sisällä oli tilava ja ilmava. Menimme vastaanottotiskille. Tiskillä meitä palveli noin kolmekymppinen nainen. Pekka kysyi huonetta yhdeksi yöksi. Seinällä oli hinnasto mistä nähtiin että kahden hengen huone oli aivan kohtuullisen hintainen. Vastaanoton tyttö osoitti kihlasormustaan - arvattiin että kysyi olemmeko naimisissa - Pekka vastasi että ei olla, vaan ollaan kollegoja. Tästä tuli sitten ongelma, meitä ei olisi päästetty samaan huoneeseen, vaan olisi pitänyt ottaa erilliset huoneet. Tilanne tuntui yhtäkkiä aika oudolta. Virkailija soitti vielä jonnekin, ilmeisesti esimiehelleen, ja edelleen oli sitä mieltä että meitä ei voi majoittaa samaan huoneeseen. Minä ehdotin että joskos vaan jatkettaisiin matkaa vielä. Pekkakin alkoi olla samaa mieltä. Eipä sinänsä, aivan hyvin sitä olisi voinut ottaa erillisetkin huoneet, toki se olisi tullut reilusti kalliimmaksi, mutta alkoi tuntua siltä että en halunnut jäädä tuohon paikkaan yöksi.

Lähdettiin takaisin tienpäälle, mutta pysähdyttiin aika pian tankkaamaan, ettei nyt ainakaan bensa lopu, kun pimeyskin oli jo laskeutumassa.  Maksaessamme huoltoaseman isäntä kysyi, että maistuisiko kahvi. Vastasin että kyllä maituisi. Mies viittoi odottamaan. Odoteltiin huoltoaseman ulkopuolella, ja pian meille tuotiin kahvit. Eikä niistä tarvinnut erikseen maksaa, sisältyivät palveluun/tankkauksen hintaan. Tuumasin, että tämä oli juuri sitä mitä tähän kohtaan tarvittiin, ja olin entistä enemmän mieltynyt turkkilaiseen palvelukulttuuriin.

Vielä ei ollut aivan pimeä kun jatkettiin matkaa. Pelloilla, ei aivan tienvieressä, näkyi leirejä. Telttakyliä ja niiden vieressä vahoja autoja. En sitten tiedä oliko nämä jotakin maatyöläisten leirejä, vai mistä oli kyse.

Pimeys laskeutui. Tie kulki pimeyden keskellä. Kurveissa oli varoitusvalot, mutta tiemerkinnät eivät olleet heijastavia kuten Suomessa. Kyllä siinä väkisinkin alkoi vauhti hidastua kun vuorien väissä mutkaisella tiellä ajoi pimeydessä. Tienvarressa ei näkynyt hotelleja, jos olikin, ne olivat väärällä puolen tietä - tämä kun oli moottoritietä, siitä ei niinvain käännytä vasemmalle. Aina välillä näkyi kaupunkeja, mutta kaupungin liittymä oli jo takanapäin siinä vaiheessa kun kaupunki oli näkyvissä. Eikä muutenkaan juuri huvittanut kääntyä kaupunkiin ja sokkona etsiä hotellia. Tuumailin itsekseni, että eipä tässä ole hätää, lämmin yö kun oli, niin aivan hyvin olisi voinut nukkua taivasaallakin, vaikkapa jonkun huoltoaseman nurmikolla. Viimein Pekka hoksasi tien vieressä hotellin. Se oli melko uusi paikka. Huoltoaseman vieressä oleva rekkamiesten ruokapaikka, jonka yhteydessä yläkerrassa muutama huone. Siihen pysähdyttiin kysymään huonetta. Paikkaa piti kaksi miestä, ilmeisesti veljekset. Heillä oli kiirettä palvella syömään pysähtyneitä rekkakuskeja ja pyysivät meitä odottamaan hetken. Veljeksistä vanhempi tuli tekemään tietokoneelle meidän sisäänkirjautumisen. Mies ei kylläkään ollut kovin harjaantunut tietokoneenkäyttäjä ja minä jouduin syöttämään Pekan tietoja koneelle - minun tietoja ei tarvittu. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta tästäkin selvittiin. Huone maksoi 20 euroa. Pyörille ei ollut suljettua parkkipaikkaa, mutta nuorempi omistaja ohjasi ajamaan pyörät terassille, hotellin oven eteen. Siihen siiten pyörät ajettiin. Kilometrejä oli kertynyt 952, joten "tavoite" oli saavutettu ja reilusti ylitettykin. Päivän aikana oli ajettu Turkin itäosasta lähelle länsireunaa - Ankarakin oli ohitettu jo aikoja sitten iltapäivällä. Nyt oltiin jossain lähellä Bursaa.

Huone oli uusi ja sisustuksensa puolesta hieno. Koska kello oli jo paljon, päätimme mennä heti samantien katsomaan josko saataisiin vielä ruokaa alakerran ravintolassa. Täällä oli taas tiski, kuten meikäläisissä marketeissa lihatiski, sieltä sai näyttää mitä haluaa. Valitsimme jauhelihapihvit ja sen jälkeen istuimme pöytään odottamaan. Nuorempi mies tuli pian esittelemään vesipulloja, me nyökyteltin hyväksyvästi. Pian hän tuli esittelemään myös turkkilaista "piimäjuomaa" ja taas nyökyteltiin. Kohta pöytään tuotiin kypsennetyt jauhelihapihvit lohkoperunoilla höystettynä. Tuntui oikein hyvältä istua passattavana pitkän ajopäivän päätteksi.

Ruokailun jälkeen palattiin huoneeseen ja minä menin ensin suihkuun. Suihkusysteemi oli varsin erikoinen. Huoneelle oli oma vedenkuumennin, ja kaikki suihkuun tuleva vesi tuli sen kautta. Minä sain kyllä käytyä suihkussa, mutta Pekka sai enää vain polttavan kuumaa vettä.

Otettiin vielä vodkasnapsit yömyssyksi ja mentiin nukkumaan. Nyt laitettiin kello herättämään vasta kuudelta.

17. matkapäivä, keskiviikko 3.9.

Pekka kävi ensitöikseen siirtämässä molempien pyörät pois hotellin oven edestä. Minä puin ja pakkasin kaikessa rauhassa. Pekka oli jo palannut huoneeseen kun lähdin viemään takalaukkua pyörän päälle. Oli jo lähes valoisaa kun asettelin takalaukkua ja sen sadesuojaa ja liinaa paikoilleen, kun hotellin nuorempi isäntä tuli terasssille, näytti mulle teelasia ja minä nyökyttelin - mies laittoi teelasin lähimmälle pöydälle. Siihen sitten istahdin teelasin viereen. Seuraaavaksi mulle tuotiin pöytään vihreää keittoa ja leipää - tässä välissä juoksin portaat ylös ja huikkasin Pekalle että tule alas, täällä on aamupalaa tarjolla. Minä söin keiton ja join teen. Pekkakin oli tullut pöytään ja sai eteensä keittoa. Minä olin jo valmis ja palasin huoneeseen jatkamaan päivän valmisteluja. Nyt ei ollut varsinaisesti kiirettä tien päälle, edellispäivänä kun oli ajettu reilusti. Käytiin vielä ennen lähtöä varmistamassa että kaikki oli maksettuna - aamupala tosiaan kuului siihen naurettavan edulliseen 20 euron yöpmishintaan. 

Pekka on näköjään ehtinyt ottaa kuvankin tästä paikasta aamulla.
 

Tästä Bursan tienoilta ajettiin vielä länteen päin. Yö oli ollut lämmin ja auringon noustua lämpötila nousi taas nopeasti 35 asteen tietämille. Kerran pysähdyttiin jollekin levähdysalueelle. Siinä oli selkeästi vietetty myös leirielämää. Tämä taisikin olla ainut sotkuinen paikka mitä Turkissa näin. Siinä oli kengistä lähtien kaikennäköistä jäänyt ohikulkijoilta tai leirityjiltä, eikä suinkaan mihinkään roskikseen asti.

Yhdentoista tietämillä saavuttiin Lapsekiin, ja ajettiin suoraan satamaan. Siinä kulkee kaksi lauttaa salmen yli vuorotellen. Sen verran hyvä tuuri oli, että saatiin ajaa suoraan lautalle. Puoli tuntia, ja oltaisiin taas Euroopan mantereella, Gelibolun kaupungissa.



Euroopan puolella näkyi synkkiä pilviä.


Turkin Euroopan puoleinen osa oli taas aivan kuin eri maata. Talot ja kadut olivat selvästi eurooppalaisemman näköisiä kuin muualla Turkissa. Nyt ajettiin rantaa pitkin koilliseen päin. Pian pysähdyttiin Shell asemalle syömään. Täälläkin oli "linja" mistä sai ensin valita lämpimän ruuan, salaatin sai rakennella itse ja vitriinistä ottaa lisukkeet - linjan lopulla kassa. Tässä paikassa oli myös oikein luksusluokan vessa - sielä oli mm. telkkari seinällä. Tästä oli mukava jatkaa matkaa. 

Nyt alkoi sataa vettä. Tiellä oli aivan tuore asvaltti, ja ilmeisesti sen päälle oli levitetty jotain liukkaudenestoainetta. Koko tie vaahtosi. Vettä ei tullut paljoa, mutta asvaltti oli märkä. Sadealuetta ei kuitenkaan riittänyt kovin pitkälle, ja pian vaatteet alkoi taas kuivua ilmavirrassa. 

Ajettiin Kirklarelin kaupunkiin, ja kaupungin läpi. Sitten piti pysähtyä lukemaan karttaa ja syynäämään navigaattoria. Kartasta katsottuna olisi pitänyt mennä takaisin kaupunkiin ja löytää pohjoiseen menevälle tielle. Kuitenkin katsottiin että lähellä olevan kylätien kautta pääsisi myös tuolle isolle tielle. Kylätielle suunnistettiin. Jonkin matkaa ajettuamme tultiin siihen tulokseen, että joku risteys on kyllä jäänyt huomaamatta. Ja eikun takaisin. Loppuviimein mentiin takaisin Kirklareliin ja suunnistettiin sieltä isolle tielle. Kirklarelista jäi mieleen yksi koira. Se makasi pitkin pituuttaan keskellä tietä, ja ajattelinkin että koira on kuollut. Mutta ei, kyllä se nosti päättään ja vilkaisi ohikulkijoita, kun sen ohi ajettiin. Se oli vaan päikkäreillä siinä keskellä tietä.

Pian Kirklarelin jälkeen alkoi metsä. Katselin että pikkuhiljaa täälläkin alkoi olla syksy, lehtiä oli jo pudonnut puista. Mieleen tuli kappale metsäkukkia - sitä lauleskelin aikani kuluksi. Kello oli lähes neljä kun saavuttiin Derekoy/Tarnovo raja-asemalle, eli Bulgarian rajalle. Asema tuli eteen metsän keskeltä aika yllättäen. Pysähdyttiin tullin porttien ulkopuolelle ja otettiin esiin kaikki asiakirjat valmiiksi. Tämä asema näytti jo Turkin puolella kovin Neuvostoliittolaiselta. Portista ajettiin sisään ja siinä oli joku koppi, jonka viereen pysähdyttiin. Vieressä oli myös jonkinsortin ravintola. Sieltä joku vinkkasi, että tulli on siellä viereisessä rakennuksessa. Pyörät jätettiin siihen (oli muuten aika jyrkkä ylämäki tässä kohtaa) ja lähdettiin jalkaisin sinne tullille. Siellä mentiin ensimmäiseen jonoon - passin tarkastukseen. Sen jälkeen toiseen jonoon. Ei oltu ollenkaan varmoja että mitä pitää tehdä - ja oli siinä muitakin matkailijoita aika tietämättömän näköisenä seisoskelemassa. Kun viimein päästiin tuonne toiselle kopille, siinä kasottiin lähinnä pyörän papereita ja virkailija teki jotain merkintöjä. Sen jälkeen viittoi meille että saadaan poistua. Siitä sitten takaisin pyörän päälle, ja kieli keskellä suuta liikkeelle - sen verran jyrkässä mäessä pyörät oli, että piti olla tarkkana liikkeellelähdön kanssa. Vielä yksi pysähdys portilla ja oltiin poissa Turkista.

Bulgarian tulliin tullessa ensimmäisenä oli vastassa desinfiointiallas. Allas oli noin 20 senttiä syvä ja sen kautta piti ajaa. Tuli vain jälkeenpäin mieleen että oliskohan pitäny uittaa kengätkin siinä. Tullimies tuli juttelemaan meille ja vilkaisi passit. Sanoi että pitää odottaa vielä toista tullimiestä joka tsekkaa pyörät. No se toinen tullimies tuli ja kaukaa jo kysyi että mistä ollaan. Pekka vastasi että Suomesta - tullimies näytti että ei muutakuin matkaan vain. Pysähdyttin vielä tullin jälkeen vaihtamaan kaikki jäljelle jääneet Turkin rahat Bulgarian rahaksi, sitä oli noin 80 euron arvosta.

Heti Bulgarian puolella ajellessa, mulle tuli sellainen Deja Vu - tuumasin että tulinkmä taas Venäjälle? Ero oli aivan sama kuin siinä kun siirryttiin Suomesta Venäjän Karjalaan. Tie oli kapea ja surkeassa kunnossa. Puskat kasvoivat ihan tiessä kiinni, kaventaen sitä entisestään, eikä mutkien taa nähnyt yhtään mitään. Ensimmäiset vastaan tulleet talotkin olivat nähneet parhaat päivänsä jo kauan sitten. Tarnovossa pysähdyttiin tankkaamaan, ja siinä samalla alkoi sataa. Vettä tuli ihan kunnolla "maahan asti", joten päätin kiskoa sadekamppeet ylle. Huoltoaseman seinustalla oli terassi ja siellä muutama aurinkovarjo. Siellä yhden aurinkovarjon alla kiemurtelin sadehousut jalkan. Sade osoittautui pelkäksi kuuroksi, mutta tuumailin että parempi pysyä kuivana kuitenkin, kun keli nyt vaikutti aika epävakaalta.

Tunnin verran vielä ajeltiin kunnes tultiin Burgasiin, oltiin taas Mustanmeren rannalla. Nyt voin sanoa että Mustameri oli nähtynä pohjoisesta ja etelästä - idästä ja lännestä. Burgasissa ajettiin ensin kaupungin keskustaan etsimään majoitusta. Taidettiin käydä neljässä eri hotellissa, tai siis Pekka kävi, minä odottelin ulkona, mutta kaikki oli täynnä. Kaupunkiin tullessa, Pekka oli bongannut siellä reunemmalla yhden perhehotellin, ja nyt alettiin olla taas jo lähellä sitä. Sinne sitten viimein ajettiin ja siellä oli vielä tilaa. Tämä oli myös Neuvostoliiton aikainen kerrostalo, ja meillä oli käytössä kokonainen asunto. En varmasti paljoa valehtele jos arvioin huoneiston kooksi sata neliötä. Siinä oli keittiö, valtavan iso olohuone, kaksi makuuhuonetta, vessa ja erillinen kylppäri kylpyammeineen. Kylppäri oli vieläpä hiljattain remontoitu. Huoneistossa oli myös kaksi isoa parveketta - toiselle oli kulku olohuoneesta ja toiselle pääsi isommasta makuuhuoneesta. Tämä kämppä maksoi 20 euroa.

Kylvyn/suihkun jälkeen lähdettiin kaupungille. Respassa Pekka sai vielä ohjeetkin - 700 metriä keskustan suuntaan ja sitten vasemmalle. No lähdimme ainakin oikeaan suuntaan, tosin ei tästä olisi paljon muuallekaan päässyt. Siinä kävellessä tutkailin näyteikkunoita. Oli mukavaa olla vaihteeksi tällaisessakin ympäristössä. Lämpimässä, illan pimeydessä (toki katuvalot valaisivat), etelän lämpimässä illassa, kuitenkin melko hiljaisessa kaupungissa. Keskusta-alueella oli muutamakin ruokapaikkaehdokas, mutta valitsimme paikan joka ei ollut aivan kävelykadun reunassa, vaan vähän  sivukadun uumenissa. Tilattiin Mixed Grill for two sekä litra bulgarialaista punaviiniä. Jälkiruuaksi jäätelöannokset. Koko ruokailun hinnaksi tuli 15 euroa. Siinä ruokaillessa alkoi kuulua kaukaista jyrinää. Pikkuhiljaa jyrinä voimistui, taas ukonilma. Ruokapaikka oli jo menossa kiinni, maksoimme ruuat ja syötiin jäätelöt aika vauhdikkaasti ja sitten siirryttiin pois siitä terassilta jotta saivat sulkea ravintolan. Lähdettiin kävelemään takaisin hotellille, ja pikkuhiljaa alkoi sataa - ja sade ehti muuttua vielä kaatosateeksi ennenkuin päästiin takaisin hotelliin. Meistä ihan valui vettä kun päästiin takaisin hotelliin. No eipä siinä - olipa edelleen lämmintä kuitenkin.

Menin vielä pervekkeelle ottamaan vähän videolle Burgasin ukkosta. Kuva on epätarkka, kun tuossa pimeydessä kamera ei osannut tarkentaa yhtään mihinkään. Mutta näkyy siitä nyt ainakin tuo välähtely.
 


18. matkapäivä, torstai 4.9.

Öisestä ukkosmyräkästä ei ollut aamulla jäljellä muuta kuin vesipisarat moottoripyörän istuimella. Oli vielä vähän hämärää kun teeteltiin lähtöä hotellilta, mutta aurinko ehti tulla näkyviin lähes pilvettömälle taivaalle vielä ennen kuin oltiin kaupungista ulkona. Suunta ensin Varnaan ja siitä Ruseen - Romaniaa kohti. Vaikka tie Varnaan kulki lähellä merta, niin siitä tieltä kyllä merta paljoa näkynyt.

Aamun aikana pysähdyttiin huoltoasemalle tankkaamaan ja aamupalalle. Ostin automaattikahvit, mutta automaatti oli sen verran vaikeaselkoinen tapaus että tarvitsin huoltoaseman henkilökunnan apua sen käytössä. Ja täällä saatiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kolmioleipää. Olo alkoi tuntua jo melkein kotoisalta. Aamun aikana ehti lämpötilakin nousta lähelle kolmeakymmentä. Piti taas pysähtyä lukemaan karttaakin jossain vaiheessa, ajettiin valtatien vieressä kulkenutta vanhaa tietä ja kartasta ja Nokialaisen navigaattorista ihmeteltiin että mistäs sinne isolle tielle oikein pääsee.

Bulgariasta jäi mieleen - siellä oli tien varrella muutamassa kohtaa naisia hyvin lyhyissä mekoissa, istuivat jakkaralla tai seisoskelivat... odottivat asiakkaita. Jossain vaiheeessa alkoi sataa - ja edelleen noita naisia näkyi, siellä ne seisoskeli tai istui sateenvarjon kanssa tienposkessa.

Tosiaan aamupäivän aikana alkoi sataa ja samalla lämpötila laski vajaaseen pariinkymmeneen. Mun kengät oli taas aivan täynnä vettä. 
Päivän ainut kuva

Pysähdyttiin lounaalle vielä ennen Romanian rajaa, ja Pekka kaivoi jemmastaan mulle muutaman muovipussin (jos muistat, niin Pekka jemmasi niitä Turkissa). Mulla oli tankkilaukussa vaihtosukat. Lounaspaikassa oli katettu ulkoravintola, ja siinä penkillä riisuin kengät, kaadoin vedet pois, ja jätin kengät pöydänjalkaa vasten alassuin valumaan. Märät sukat riisuin ja väänsin enimmät vedet pois. Olin hetken paljain jaloin, kylmissäni, odottelin josko jalat vähän kuivuisivat. No eihän ne kuivuneet kun olivat kylmät. Puin kuivat sukat ja päälle muovipussit ja tungin ne kenkiin - näin jalat pysyisivät edes vähän kuivempina. Ruokailun jälkeen puin vielä sadevarusteet ennenkuin jatkettiin matkaa.

Ruokapaikasta ei ollut enää pitkä matka rajalle. Puolen päivän aikaan ylitettiin Tonava, sillan toinen pää oli Bulgariassa Rucen kaupungin lähellä  ja toinen Romaniassa Giurgiun kaupungissa. Harmi että sillalle ei voinut pysähtyä kuvaamaan. Mutta Google mapsissa löytyy hyviä kuvia sillasta.
Frienship Bridge - Tonavan ylittävä silta

Romaniassa pysähdyttiin pian erään huoltoaseman parkkipaikalle. Nyt oli sää taas muuttunut kuivaksi ja lämpimäksi. Tässä huoltoaseman pihasta muistan koirat. Niitä oli useita ja ne pyöri meidänkin ympärillä, yksi pieni koia oli aika rohkea ja tuli lähelle, odotti kai makupaloja. Siinä samalla parkkipaikalla oli joku härdelli, yksi auto ei vissiin huomannut pihan koroketta ja taisi ottaa auton pohja aika reippaasti korokkeen reunaan kiinni.

Aika nopeasti oltiin Bukarestin reunamilla ja käännyttiin Bukarestin ohitustielle. Ohitustie oli kyllä hyvin vaatimaton, heikkokuntoinen ja kapea, eikä siinä ollut risteyksissä liikennevaloja saatikka liikenneympyröitä ja ramppeja. Autoja oli kuitenkin paljon, ja siten liikenne veti hyvin heikosti, risteyksien kohdissa liikenne seisoi. Taas edettiin pikkuhiljaa, kymmenen metriä kerrallaan. Pekka pääsi multa jo karkuunkin jossakin vaiheessa, kun mä en päässyt ohittamaan samassa raossa, eikä toista ohituspaikkaa tullut. Pekka oli kuitenkin jäänyt tienviereen odottelemaan mua. Taisi siinä lähemmäs tunti vierähtää 16 kilometrin mtkalla. Ohitustieltä piti kääntyä tielle E81, ja Pekka oli jo etukäteen ohjeistanut että risteys on hankala, olisi hyvä jos pääsisi kääntymään jonkun rekan suojissa. Ja niin päästiin, meidän edessä oli rekka, ja kun se lähti kääntymään E81:lle, me siinä risteyksessä lähdettiin rekan vierelle ja ohi. Näin päästiin siitä ilman että jouduttiin odottelemaan kauaa risteyksessä. Tästä piti päästä kääntymään vasemmalle

Tie E81/A1 olikin sitten kunnon moottoritietä ja nopeusrajoitus oli pääasiassa 130 km/h, niinpä siinä ei kauaa nokka tuhissut kun oltiin reilun sadan kilometrin päässä Pitestissä. Pitestissä piipahdettiin ostoskeskukseen, nostettiin rahaa automaatista ja minä kävin apteekissa ja H&M:ssä. Apteekista hain Voltaren geeliä - oikea hartia oli vaivannut Moskovasta asti, ja ajattelin että jospa se Voltaren geelillä vähän helpottaisi. Apteekin myyjä ei puhunut englantia, mutta tuntui kyllä ymmärtävän. H&M:stä hain muutamat alushousut, koska pyykkäysmahdollisuudet oli nyt aika heikot - tai siis olisihan pyykkiä saanut pestyä, mutta ei kuivattua. Siinä pyörähdettiin myös urheiluliikkeessä, mutta se ostarin urheiluliike oli aika vaatimaton. Minä vielä piipahdin viereisessä kenkä- ja laukkukaupassa tsekkaamassa mikä on hintataso - päässälaskutaitoni mukaan naisten kengät olivat hintahaitarilla 12 - 30 euroa pari. Laukut olivat noin 30 euroa, ne muutamat jotka olisivat saattaneet kiinnostaa. Tuumailin, että tänne pitäisi päästä ostosreissulle.

Ostoskeskukselta lähdettiin jatkamaan matkaa. Siinä oli melkoinen liikenneympyrähässäkkä - mä olisin itsekseni ollut ihan hukassa siinä vilkkaan liikenteen seassa. Ostoskeskus oli tuossa missä lukee mm KFC - ja siitä piti päästä tielle joka kuvassa nousee suoraan etelään.


Kyllä me jonnekin harhaan siinä ehdittiin ajellakin - käytiin taas yhden huoltoaseman pihassa seisoskelemassa. Samalla rasvasin ketjut siinä ja haettiin huoltoasemalta jotain suklaata. Siinä oli taas muutaman koiran joukko, ja niistä yksi oli se joka uskalsi tulla lähelle odottelemaan makupaloja.

Pekalla oli tiedossa jo mukava hotelli minne suunnistettiin - se oli Pitestin vieressä olevassa Mărăcinen nimisessä kaupungissa. Pekka oli siellä yöpynyt pari kertaa aiemminkin. Pensiunea Cora
Vastaanottotiskillä paikan emäntä ja tytär olivat ottamassa vastaan. Jostakin syystä soittivat vielä paikan isännälle siinä kun me oltiin kirjatutumassa sisälle. Puhelun aikana Pekalta kysyttiin että oletko sinä ollut täällä aikaisemmin ja kun Pekka sanoi että kyllä on, niin pian tuli isäntä hakemaan meitä. Meidät ohjattiin Pihan perällä olevaan uusimpaan rakennukseen (sitä ei vielä ole tuossa kuvassa). Saimme sieltä perimmäisen huoneen, ja luulen että oltiin aivan ensimmäiset asiakkaat tuossa huoneessa. Siinä oli iso huone, "välihuone" jossa oli jääkaappi ja pöytä sekä pehmustettu penkki, iso kylppäri ja takaovi josta pääsi ulos pienelle laatoitetulle ja aidatulle takapihalle.

Kylppäri oli todellakin tahrattoman puhdas. Siinä oli suihkussa, käsienpesualtaassa ja WC pöntön päällä lappu joka kertoi että olivat desinfioituja.

Minä riisuin kosteat ajokamppeeni siihen välitilaan ja menin suihkuun. Sitten meinasi usko loppua - nimittäin lämpimän veden suhteen. Kesti monta minuuttia ennenkuin alkoi tulla lämmintä vettä.

Hotellissa oli kyllä WiFi, mutta se ei oikein toiminut huoneeseen asti. Kävin välillä rakennuksen edustalla olevalla terassilla lukemassa uutisia ja kurkkimassa mitä Facebookiin kuluu, ja laitoin myös meidän päivän kuulumiset sinne.

Syömässä käytiin päärakennuksen ravintolassa. Siinä oli vieressä joku työporukka viettämässä iltaa, mutta kyllä meillekin riitti tilaa. Tilattiin lihaa ja perunaa sekä Romanialaista punaviiniä, ja taidettiin ottaa oluetkin. Mä kyllä kaadoin omasta oluestani puolet Pekan lasiin.
Siinä ruokaa odotellessa meille tuotiin vielä pieni alkuruoka - se muistutti lähinnä metsäsienisalaattia.

Ruokailun jälkeen olikin oikein tyytyväinen olo. Palattiin huoneeseen, otettiin vielä vähän Vodkaa ja kateltiin uutisia, vaikkei niistä nyt kovin paljoa ymmärtänyt. Ulkona satoi taas.

19. matkapäivä, perjantai 5.9.

Aamulla herätys vähän myöhempään, vasta kuudelta - tänään ei ollut tiedossa kovin pitkä ajopäivä, vaan suunnitelmissa oli ajella Karpaattien vuoristotiet 7C ja 67C - jälkimmäinen tunnetaaan myös nimellä Transalpina. Ensin lähdettiin ajamaan 7C , eli Transfagarsan pohjoiseen päin.

Taas satoi, joten minä puin sadekamppeet ylle jo hotellilla ennen lähtöä. Tässä vaiheessa vettä tuli ihan reippaaseen tahtiin. Laitoin myös ne edellispäivältä tutut muovipussit sukkien suojaksi.

Tie kulki pitkään vuoriston alapuolella jokea seuraten, metsän keskellä, myöhemmin järven rantoja pitkin. Puustoa oli sen verrran runsaasti että maisemia ei paljoa nähnyt. Jossain vaiheessa meidät ohitti matkaenduro, kuskilla Rukan nahkapuku - aika kovaa vauhtia se päästeli, mä en olisi uskaltanut, oli ihan riittävän jännää muutenkin, mutkia kun oli tiessä "enemmän kuin laki sallii" eikä se tiekään ollut joka paikassa kovin hyväkuntoista. Viimeiset kilometrit ennen korkeinta kohtaa olikin jo melko sykkyrää. Nyt oltiin tosin jo niin korkealla että puustoa ei enää ollut.


Ennen huippua oli vielä pitkä ja pimeä tunneli  Heti tunnelin jälkeen edessä olikin korkeiman kohdan  "turistirysä" . Jos Georgiassa olin vähän manannut sitä, että eivät olleet oikein panostaneet turismiin, niin täällä tuli selväksi sitten se toisenlainen tilanne. Markkinakojuja oli vierivieressä. Parkkipaikka oli tietenkin maksullinen. Jokapaikassa soi musiikki - ja kovaa.  Markkinakkojuissa oli myynnissä monenlaista, leivonnaisia, lihaa, juustoja, hilloja, vaatteita, koriste-esineitä ja koruja.

Parkkipaikalta oli jonkin verran matkaa näköalapaikalle, me mentiin sinne kävellen. Tästä näkyi maisema Karpaattien pohjoispuolelle. Tuonne matka jatkuu sitten kun tästä edetään. Muutama mutka siis myös alaspäin mennessä.


Oltiin taas reippan 2000 metrin korkeudessa. Oli kohtalaisen viileää, Pekan pyörän lämpömittari ilmoitti lämpötilaksi 8 astetta. Vaikka enää ei satanut, minä pidin ihan mielelläni sadevaatteet vielä päällä lisälämpöä tuomassa.

Tästä lähdettiin kävelemään takaisin sinne "markkinapaikalle" ja sen lähellä vähän ylempänä näkyneelle ravintolalle. Ravintolassa tilattiin kahvit ja otettiin kahvin kaveriksi keksipatukat. Tässä oli tämän aamun aamupala - kellokin alkoi olla jo yksitoista. Ravintolan henkilökunta ei ollut oikein palvelualtista, baaria hoitanut tyttö keskittyi enemmän tietokoneeseensa kuin asiakkaisiin, ja pari nuortamiestä pesi ikkunoita. Ravintolan takapuolella oli maisemaikkunat - sieltä oli näkymä pienelle järvelle. Siitä ei ole kuvaa, mutta Google auttaa taas. Balea Lac

Kahvin jälkeen palattiin pikkuhiljaa parkkipaikalle ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Alaspäin meno oli mulle taas vähän tuskallista - Pekka meni kaukana edellä ja joutui välillä odottelemaankin. Tässä kuvaa miltä tuo alastulo näyttää kartalla.


Alhaalla pysähdyttiin lounaalle tien vieressä olleeseen ravintolaan. Koko paikkaa tuntui hoitavan reilu parikymppinen mies yksinään, toki keittiön puolella oli varmasti kokki, mutta tuo nuorimies hoiti ravintolan puolta yksinään, ja hienosti tuntui homma sujuvan. Ruoka oli hyvää ja annos oli reilun kokoinen. Jotakin lihaa ja perunaa syötiin. 

Parkkipaikalla luovuin sadekamppeista vielä ennenkuin jatkettiin matkaa. Käynnistin pyörän, ja kuuntelin - jo aamusta lähtien oli häirinnyt ylimääräinen "räpätys"joka kuului pyörästä. Mietin että ääni kuulosti samalta kuin aiemmin keväällä kun oli pakoputken tiiviste palanut, järkeni ei kuitenkaan suostunut uskomaan että siitä olisi kyse. Ääni häiritsi mieltä. Seuraava pysähdys oli tankkaus ja siinä tankkauksen jälkeen komensin Pekankin kuuntelemaan. Kuitenkin paikallaan ja ilman kypärää päässä en saanut tuota ääntä "kiinni".


7C:ltä ajettiin teiden numero 1 ja 7 kautta Brezoihin, ja siitä länteen, tielle 7A. Siitä käännyttiin pohjoista kohti 67C:lle eli Transalpinalle. Transalpina Meiltä jäi näkemättä Transalpinan korkein kohta ja koko eteläpuoli. Siellä ne parhaat pätkät olisivat olleet näköjään - mitään tällaista ei meidän reitille osunut: Google kuvahaku - Transalpina, mutta jääpä jotain "seuraavaankin kertaan". Koska 7A oli jo aika korkealla, Transalpinalla ei paljoa noustu, lähinnä jonkin verran ylös ja alas. Tiellä oli pikku pätkä aika hankalaa tietyötäkin, ja jossain vaiheessa epäiltiin, että ollaanko edes oikealla tiellä. Karttapiirturi kuitenkin näytti, että ihan oikeaa tietä edetään. Maisemat olivat lähinnä tällaisia. Näistä kuvista näkyy myös tien kunto.



Hienoin meidän matkanvarrelle osunut paikka oli Lacul Oasa, padottu järvi vuoristossa. Järven kohdalla tie kulki padon päällä.




Tuossa padon toisessa päässä oli levähdysalue, ja siihen tulikin pian isompi joukko pyöriä - olisiko ollut kymmenisen pyörää siinä ryhmässä.

Lähdettiin jatkamaan matkaa, tie alkoi pikkuhiljaa laskea alaspäin, mutkia oli, mutta ei enää sellaisia serpentiinimutkia kuin Transfagarsanilla - ei nyt oltu tokikaan yhtä korkeallakaan. Pieniä kyliä oli muutama matkan varrella. Sugagin kylän kohdalla bongattiin asiallisen näköinen hotelli tien vieressä - siihen pysähdyttiin kysymään vapaata huonetta. Hotelli Sugagissa

Vastaanottotiskillä oli parikymppinen nainen palvelemassa.  Pekka kysyi huonetta kahdelle. Jotenkin mulle tuli heti siinä tiskillä semmoinen olo, että nyt taisi tytölle tulla vähän väärä käsitys. Tyttö kysyi että halutaanko me nähdä huone ensin, ja molemmin siinä tuumattiin, että ei ole tarvetta. Tämä taisi vahvistaa tytön käsitystä. Tyttö vei meidät yläkertaan - pieneen huoneeseen jossa oli 120 senttinen parisänky. Vähän oltiin siinä pettyneitä mutta sanottiin, että huone kelpaa. Samantien tyttö ilmoitti, että hän on alakerrassa jos me tarvitaan jotain - laittoi oven kiinni ja häipyi. Lähdettiin Pekan kanssa alas hakemaan tavaroita. Sanoinkin siinä Pekalle, että jotenkin tuntuu että tyttö kuvittelee meidän olevan vähän muulla asialla kuin tavallisella yöpymisellä. Minä otin takalaukkuni mukaani ja lähdin viemään sitä huoneeseen, Pekka jäi vielä ulos. Siinä vastaanottotiskin ohi kulkiessani tyttö sanoi että tulee vielä näyttämään toisen huoneen. Tuli mun kanssa ylös ja näytti toisen huoneen - paljon isomman, jossa oli sekä täysleveä parisänky että erikseen vielä yhdenhengen sänky - sanoin että mielellään otetaan kyllä tämä isompi huone. Kävin vain hakemassa Pekan passin, joka oli sen pienen huoneen sängyllä.

Menin alas hakemaan loppuja tavaroita ja kerroin Pekalle huonemuutoksesta. Kannoin loput tavarani ylös ja riisuin ajokamppeet. Takki tuntui painavan monta kymmentä kiloa, nipin napin jaksoin nostaa henkarin kaapin tangolle. Sanoinkin Pekalle, että nyt alkaa olla joko matkaväsymystä tai sitten kotiinpaluumasennusta - olihan tässä vaiheessa kaikki merkittävä nähty - edessä olisi enää ajomatka kotiin.

Suihkun jälkeen lähdettiin käymään läheisessä kaupassa. Hotellin ulkopuolelle päästyämme näin, että siihen meidän pyörien viereen oli parkkeeratttuna kaksi samanlaista GS:ää kuin Pekalla on - tosin ilman isoa tankkia. Kuskitkin näkyivät olevan viereisen baarin terassilla. Jäätiin siihen pyörien luo seisoskelemaan, ja ne kuskit tulivat juttelemaan. Olivat Itävallasta. Toinen kuskeista osasi auttavasti englantia, mutta toinen ei - taisi kuitenkin ymmärtää ainakin jonkin verran. Siinä juteltiin jonkin aikaa. Osoittautui että myös Varadero oli tuttu peli kummallekin, kielitaitosempi kaveri oli omistanut sellaisen aiemmin, ja vielä myynyt sen sille toiselle - Varaderolla oli ajettu vuosia ilman mitään ongelmia - ikinä - kuulemma. Sitten juttu siirtyikin jo GS:ään ja kardaanin laakereihin. Jonkin aikaa siinä juteltuamme me lähdimme jatkamaan matkaa kaupalle päin, ja Itävaltalaiset lähtivät jatkamaan omaa matkaansa.

Kaupassa mun tärkein ostos taisi olla talouspaperi - sillä ajattelin kuivata märkiä kenkiäni. Kotoa olin ottanut mukaan sanomalehden juurikin kengänkuivausta ajatellen, mutta se mun lehti alkoi olla nyt käytetty - sille oli osoittautunut muutakin käyttöä matkan aikana. Siitä olin mm muutaman kerran tehnyt viemärintulpan - sellainen kun tuntui puuttuvan joka paikasta.

Kaupalta käveltiin takaisin hotellille päin ja tuumailtiin että taitaa siinä hotellissa olla ainut ruokapaikka lähimailla. Alkoi olla jo vähän vilpoista, lämpötila vajosi alle kahdenkymmenen. Puin vielä neuletakin samalla kun käytiin viemässä ostokset huoneeseen (niin ja tungin sitä talouspaperia kengät täyteen).

Hotellilla oli terassi ja sinne suunniteltiin mennä syömään. Terassi oli kuitenkin täynnä, joten istuttin ravintolan puolelle. Tilattiin ruokaa - totuttuun tapaan lihaa, perunaa ja salaattia. Juomaksi olutta. Siinä odotellessa tuumailtiin kotimatkaa, tai lähinnä laivamatkaa Tallinnasta Helsinkiin. Pekka muisteli että jollakin laivayhtiöllä olisi vuoro joka saapuu sopivasti iltapäivällä Helsinkiin, niin että siitä ehtii vielä ajaa illaksi kotiin. Minä tutkin puhelimella nettiä ja löysin Eckerö Linen aikataulun, lähtö joka päivä Tallinnasta kello 12 ja saapuu Helsinkiin kello 14:30. Siihen pätettiin tähdätä, mutta lippuja ei vielä varattu.

Viereiseen pöytään tuli kaksi poikaa - toinen vaikutti olevan korkeintaan 12 vuotias. Siinä pojat vetivät tupakkaa ja pelasivat korttia. Ravintolan seinällä oli kyllä kyltti joka kielsi polttamisen, mutta sillä ei tuntunut olevan oikeasti mitään merkitystä. Oli se hiukan irvokasta.

Ruuan jälkeen palattiin huoneeseen. Minä vaihdoin kuivia papereita kenkiin ja puuhailin muutenkin jotakin takalaukun sisällön järjestelemiseksi. Sen talouspaperirullan purin siten että viikkasin paperinpalat pari palaa aina vierekkäin - näin se sopisi kätevämmin laukkuun.

Otettiin vielä parit vodkasnapsit ja painuttiin nukkumaan. Minä sain vallata koko parivuoteen itselleni.

20. matkapäivä, lauantai 6.9.

Kello herätti taas viideltä, edesssä olisi pitkä ajopäivä. Hotellin alakerta oli pimeänä ja etuovi lukossa. Oven sai toki sisäpuolelta auki, mutta ei ulkopuoleta lukkoon. Se jäi siis lukitsematta kun me lähdettiin. Ulkona satoi taas ja oli umpipimeää. Minä puin taas sadevaatteet, hotellin portailla sistuen.

Oli melko jännää ajaa pimeässä ja vesisateessa mutkaista vuoristotietä. Onneksi muuta liikennettä ei juuri ollut näin aikaisin aamulla. Pari autoa taisi tulla pimeän aikaan vastaan. Ei siinä kuitenkaan mennyt kuin puolisen tuntia kun aamu alkoi pikkuhiljaa valjeta. Valkeneminen oli kuitenkin jo huomattavasti hitaampaa, kuin mitä se oli ollut eteläisemmissä maissa, missä valkeus tuli suunnilleen vartissa.

Reitti kulki ensin Sebesiin, sitten Turdan kautta moottoritielle A3 Gilauhin. Gilausta palan matkaa tietä E60 luoteeseen.

Gilaun jälkeen pysähdyttiin huoltoasemalle. Ensin tankattiin ja tarkistettiin rengaspaineet. Sää oli muuttunut, enää ei näyttänyt sateiselta, vaan nyt paistoi aurinko. Huoltoaseman yhteydessä oli ruokabaari - sinne piipahdettiin ja tilattiin voileivät, kahvit ja limsat. Voileipien tulo kesti tuskallisen kauan. Välillä jo epäiltiin että olikohan meidän leipätilaus mennyt edes perille. Kassan tyttö poltteli tiskin takana kaikessa rauhassa. Me oltiin paikan ainoat asiakkaat. Lopulta saatiin isot leivät eteen, Pekalla jäi osa leivästä syömättäkin.

Tauon jälkeen palattiin tielle ja pian  käännyttin pienelle tielle 1J. Tie 1J oli pientä ja mutkaista, vähän vuoristotietäkin, mutta pääasiassa maaseututietä. Sitä oli oikein mukava ajaa, vaikka tie ei kovin hyvää ollutkaan.

Tie 1J päättyi tiehen 1F/E81, Cluj-Napocan pohjoispuolella. E81:stä ajettiin Satu Mareen asti.

Satu Maressa pysähdyttiin taas huoltoasemalle. Nyt alkoi olla jo taas lämmin, oltiin jo hellelukemissa vaikka oli vasta aamupäivä. Meillä oli jonkin verran Romanian rahaa ja yritettiin tuhlata ne mahdollisimman tarkkaan pois. Syötiin hampurilaisateriat, Pekka osti karttakirjan, ja minä ostin lopuilla vähän evästä ja juotavaa sekä paristoja Pekan otsalamppuun. Seuraavat maat Unkari ja Slovakia oli tarkoitus ajaa läpi ilman rahanvaihtoa. Tankkaus onnistuu näillämain jo luottokortilla.

Kello oli yhdentoista tietämillä, kun ylitettiin raja ja oltiin Unkarin puolella. Unkarissa ajettiin ensin tietä 49, sitten moottoritietä M3 Nyiregyhazaan. Täällä maasto oli tasaista, paljolti peltomaisemaa. pieniä mäennyppylöitä näkyi, mutta ne olivat kaukana tiestä.

Maisema eräällä pysähdyspaikalla. Puimuri auringonkukkapellolla.
 Moottoriten varrella oli hienoja ja uusia levähdysalueita. Yhdelle sellaiselle pysähdyttiinkin. Siinä oli ihmisiä piknikillä viettämässä lauantai-iltapäivää. 

Nyiregyhazasta jatkettiin tietä 38 Tokajiin. Tokajissa käänyttiin joenrantaa pitkin kulkevalle kadulle ja sieltä tielle 37. Tokaji on viininviljelyaluetta, ja viiniviljelmiä olikin monen kymmenen kilometrin matkalla - varmaan tuhansia hehtaareja. Aurinko paistoi, lämmintä oli kolmisenkymmentä. Tie oli suoraa ja hyväkuntoista, ja sitä reunusti korkeat isot lehtipuut. Oli taas uskomattoman kaunista. Muutenkin, se mitä olin Unkarista tällä matkalla nähnyt, jätti mulle kyllä hyvin positiivisen mielikuvan, tänne tulisin oikein mielelläni uudelleen.

Jokunen moottoripyöräkin oli liikkeellä. Yhden motoristin tapasimmekin eräällä tienvarren levähdysalueella. Tämä unkarilainen motoristi osasi hyvin rajallisesti englntia, mutta kyllä siinä nyt jotakin saatiin juteltua.

Vielä juuri ennen Slovakian rajaa pysähdyttiin Tesco - hypermarketin parkkipakalle. Tässä olisi ollut mahdollisuus käydä ostoksilla, mutta ei kyllä juuri nyt innostanut. Siinä tauon aikana Pekka jutteli että hällä oli tullut mieleen, että kun meillä on vielä Venäjän viisumissa voimaa (mehän oltiin otettu kakskertaviisumit), niin voitaisiin tehdä vielä mutka kotimatkalla ja käydä Kaliningradissa. Se tietäisi yhtä päivää lisää matkan pituuteen. Minä sanoin että mua ei lisäpäivä haittaa ollenkaan. Tarkistettiin vielä vähän papereita, miten ne päivämäärät nyt olikaan viisumeissa ja green cardeissa - todettiin että hyvin ehditään. Suunnitelmaan siis lisättiin mutka Kaliningradiin.

Tesco Hypermarketin parkkipaikalla oli myös hieno Suzuki Intruder



Unkarin ja Slovakian rajat sai vain ajaa läpi, hiljennettiin kyllä vauhtia, mutta raja-asemalla ei näkynyt henkilökuntaa lainkaan.

Slovakia vaikutti paikoitellen köyhemmältä maalta kuin Unkari, ainakin taloista päätellen. Tiet olivat kyllä samantasoisia. Tie kulki kylien läpi - ja kylien kohdalla nopeusrajoitus oli 40. Kerran ajettiin vähän harhaan ja pysähdyttiin lukemaan karttaa. Tässä oli vanhoja kerrostaloja, katsoin kauempaa että oli niin huonokuntoisen näköisiä taloja, että tuskin niissä ketään asuu. Kuitenkin kun tultiin talojen kohdalle ja siihen pysähdyttiin, huomasin että pihamaalla leikki lauma lapsia. Lapset tulivat uteliaina katsomaan meitä. Aikuisiakin oli, mutta eivät tulleet yhtä lähelle kuin lapset. Koko porukka oli resuista, likaisissa vaatteisssa ja hoitamattomissa hampaissa. Kaikilla ei ollut kenkiäkään. Minä olin aika tyrmistynyt. En ollut kuvitellut että tällaista köyhyyttä voisi olla näin lähellä. Kyllä siinä piti vähän sydäntänsä kovettaa ettei tullut tippa linssiin.

Vranov Nad Toploussa oltiin jo taas menossa väärään suuntaan, ja kartanlukutauko oli paikallaan. Bongasin liikennemerkin, joka ei mulle ainakaan ihan auennut. Pitäisikö varoa niskaan putoavia autoja? Volttia heittäviä autoja?


Alkoi olla jo iltahämärä kun lähestyttiin Puolan rajaa. Tien vieressä oli varoituskyltti jonka minäkin ymmärsin. Peuroista varoitettiin. Tästä olikin puhetta jollakin taukopaikalla, eikä siitä sitten pitkään mennytkään kun peura loikki Pekan pyörän edestä.

Puolan rajan ylitys meni niin huomaamatta että minä en sitä edes hoksannut. Vasta kun Puolan puolella Pekka pysähtyi rahanvaihtopaikalle hoksasin että taidetaan olla Puolan puolella. Nyt alkoi olla jo pimeä. Pekalla oli tiedossa hyvä hotelli lähellä, Duckla nimisessä kaupungissa. Sinne ajeltiin.

Hotellin parkkipaikka oli aivan täynnä, ei siinä ollut tilaa edes kahdelle pyörälle. Pekka kävi kuitenkin kysymässä löytyykö huonetta. Hotelli oli täynnä. Ducklaan ajaessa oltiin tultu yhden aika uuden näköisen motellin ohi, päätettiin mennä sinne katsomaan tilanne.

Motelli oli uusi, mutta pieni. Tässä kuvassa elokuussa 2013, motelli on vielä rakenteilla. Pienessä ulkorakennuksessa oli majapaikan isäntä ottamassa vastaan. Isäntä oli jo kovasti lauantai-illan tunnelmissa, mutta meille löytyi vapaa huone. Huone oli kyllä uusi, mutta aika värikkäällä maulla sisustettu. Pyyhkeet olivat vanhoja, aivan varmasti vuosia vanhempia kuin hotelli. Isäntä kyllä höpisi että emäntä tekee ruokaa kun tulee paikalle hetken päästä, kahvistakin jotain mainitsi. Ruokaa tai kahvia ei kuitenkaan saatu. Tämän illan ruoka oli muutaman päivän Pekan sivulaukussa matkustaneet perunalastut ja mun tankkilaukussa matkustanut ja päivän lämmössä sulanut suklaalevy.  

Pekka oli ulkona käydessään nähnyt kun isompi pyöräseurue oli käynyt kysymässä yösijaa, mutta heille ei ollut enää tilaa riittänyt. Käytiin vielä ulkona pihakeinussa istuskelemassa, ilta oli lämmin, mutta kostea, sumuakin alkoi olla. Ohikulkevalla tiellä meni kuitenkin edelleen moottoripyöriä pohjoista kohti. 

21. matkapäivä, sunnuntai 7.9.

Herättiin taas vähän myöhemmin, vasta kuudelta. Hyvin sumuinen aamu oli jo valkenemassa kun pakkailimme tavaroita pyörien päälle. Kostean yön jäljiltä piti vähän kuivata istuinta, peilejä ja pleksiä. Illan aikana oli pihaan ilmestynyt vielä kolmas moottoripyörä, vähän vanhempi Gold Wing. Emme pitäneet kiirettä liikkeellelähdön kanssa, sillä talon piha oli aidattu, ja portti oli lukossa. Mietittiin siinä hetki että minkähän oven taakse uskaltaisi mennä koputtelemaan, mutta päädyttiin kokeilemaan ensin sitä että minä starttasin Varaderon, joskos isäntäväki vaikka havahtuisi siihen ja tulisi avaamaan portin. Eikä siinä kovin kauaa mennytkään kun paikan emäntä tuli avamaan meille portin.

Aamu oli tosiaan sumuinen ja mun kypärän visiiriin tiivistyi kosteutta sisäpuolelle, siinä  kun on pinlockissa pieni valuvirhe - kosteus pääsee pinlockin ja visiirin väliin. Piti ajella visiiri raollaan. Auringon noustessa korkeammalle sumukin katosi. Reilun tunnin ajon jälkeen oltiin jo ohitettu Rzeszówin kaupunki ja pysähdyttiin sen lähistöllä Trzebowniskossa. Käytiin Spar kaupassa ostamassa aamupalaa. Leipää, juustoa ja jukurttia sekä juotavaa. Aamupala syötiin taas kaupan ulkopuolella pyörien vieressä. Paikalliset ihmiset olivat huomattavan fiinisti pukeutuneita näin sunnuntaiaamulla - olivat kai kirkkoon menossa. Puolalaiset ovat pääasiassa katolisia ja uskonto on tärkeä osa puolalaista kulttuuria.

Ajoimme tietä numero 19 pohjoiseen Lublinin kautta Bialystockiin. Täälläkin tie kulki kylien ja kaupunkien läpi, ja taajamia oli tiheästi. Jonkun taajaman risteyksen kohdalla oli vähän ruuhkaa jo ennen kymmentä aamulla. Liikenteenohjaaja ohjasi autoja parkkiin pellolle - täällä oli ilmeisesti jotkut maatalousmessut tai jotain muuta vastaavaa alkamassa. Siinämielessä aika jännä, että näin uskonnollisessa maassa tällainen tapahtuma alkaa sunnuntaina jo aamupäivällä. Suomessahan ei sunnuntaisin tapahdu mitään ennen puoltapäivää. Jotain muitakin markkinatapahtumia oli kyllä muutamakin matkan varrella päivän mittaan.

Talot ja puutarhat olivat kauniita ja hyvin hoidettuja mutta erityisesti tontteja ympäröivät aidat ja niiden portit kiinnittivät huomion. Aitoihin ja portteihin oli todella panostettu. Jokaisessa kylässä oli vähintään yksi kirkko, joissakin niitä oli jopa kolme ja vielä aika lähekkäinkin. Kirkkoja oli monennäköisiä, perinteisistä koristeellisista, moderneihin ja vähäeleisempiin - sellaisia betonikuutiokirkkoja mitä Suomessa näkee ei ollut, vaan ne modernitkin olivat kauniita ja näyttäviä.  Puola on kyllä kirkkobongarin aarreaitta.

Päivä oli aurinkoinen ja lämpökin oli parhaimmillaan lähellä hellelukemia. Päivän aikana tuli moottoripyöriä vastaan varsin runsaasti. Nähtiin tämän yhden päivän aikana enemmän pyöriä kuin matkan muina päivinä yhteensä. Taisi kaunis sunnuntaipäivä olla houkutellut puolalaiset motoristit  liikkeelle, ja kaikkien käsi jaksoi nousta tervehdykseen.

Iltapäivällä viiden tietämillä saavuttiin Augustowiin ja täällä oli Pekalla tiedossa hotelli johon mentiin kysymään huonetta. Vastaanotossa työskenteli tumma nuorimies ja nyt saatiin palvelua hyvällä englanninkielellä. Huone oli kolmannessa kerroksessa ja se oli oikein siisti ja mukava.  Pyörät vietiin hotellin taakse, aidatulle sisäpihalle. Sijoitimme pyörät peräkkäin seinän viereen.

Majoittuminen oli nyt sen verran aikaisin, että ei pidetty kovin kiirettä syömään lähtemisen kanssa, ihan rauhassa sai käydä suihkussa ja räplätä puhelinta - yritin saada yhteyttä hotellin wlan-verkkoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kuuden jälkeen lähdettiin kävelemään kaupungille etsimään jotain kivaa ruokapaikkaa. Sitä ennen piti kuitenkin löytää pankkiautomaatti, käteistä ei ollut kovin paljoa.

Käveltiin kaupungilla, mutta sopivaa ruokapaikkaa ei osunut silmiin. Torin ympäristössä katseltiin ympärille, ja vieressä olevassa puistossa istuttiin penkillä illan hämärtyessä.




Lopulta mentiin torilla olleelle kahvilakojulle ja tilattiin kawaa - eli perinteistä puolalaista kahvia ja minä otin myös jäätelöpallon, siinä kun oli kovin kiinnostavan näköisiä irtojäätelöitä. Kahvi osoittatutui kuitenkin ihan tavalliseksi kahviksi joka tarjottiin pahvimukista. Oikeaa kawaa olisi ehkä saanut jos olisi huomannut tilata kawa naturaljnaa. Perinteinen kawa kun olisi lasissa tarjottavaa kahvia jossa on purut mukana. Kahvi oli perhanan kuumaa, ja siinä vierähtikin tovi ennenkuin se oli sopivaa juotavaksi. Jäätelö oli rakenteeltaan maitojäätelön tapaista ja minun valitsemassa sinipunakirjavassa jäätelössä maku oli karkkimainen. Kun kahvit oli juotu, kävin vielä kysymässä kahvilan pitäjältä että mistä löytyisi se lähin pankkiautomaatti. Mies kertoi että puiston halki ja seuraavan kadun toisella puolella on pankkiautomaatti. Sinne me sitten suunnistettiin. Tässä välissä oli tullut jo pimeäkin. 

Pankkiautomaatilla ensimmäinen rahannosto jäi yritykseksi - jotakin se kone herjasi ja katsoin parhaimmaksi keskeyttää toiminnon. Onneksi mulla oli mukana toinen, eri pankin kortti, olin jo alkuperinkin ajatellut, että saattaa tulla se tilanne että pankilla on vaikka joku huoltokatko tai häiriö, eikä rahaa saa silloin kun tarvitsee. Toinen kortti toimi. Eikä tämä ollut edes ensimäinen kerta reissulla kun ensiksi tarjottu kortti ei toiminut. Tällä kertaa kuitenkin, kun tämä tapahtui  pankkiautomaatilla tuli vähän epävarma olo - olisiko kuitenkin joku päässyt "putsaamaan" luottotilin. 

Pankkiautomaatilta käveltiin takaisin omalle hotellille, siinä kun oli alakerrassa ravintolakin. Kaupunki oli jo hiljentynyt sunnuntai-iltaan. Hotellissa käytiin kysymässä siltä nuoreltamieheltä että vieläkö saa ruokaa, ja hän vastasi että tottakai saa. Jotakin lihaa ja perunaa taas tilattiin, mutta en kyllä muista sen tarkemmin, juomaksi oluet. Listalla oli myös houkuttelevia jälkiruokia ja tilattiin myös tiramisua jälkkäriksi ja kahvit. Ravintolan baaritiskillä oli tietokone asiakkaita varten. Siinä oli harrikkapariskunta - lukemassa iltalehden sivuja. Tarkemmin katsottuna miehen hupparin selässä oli turkulaisen moottoripyöräkerhon tunnus. Pariskunta ei tullut tekemään tuttavuutta, eikä mekään sen puoleen ängetty niiden jutuille. Ravintolassa sain myös puhelimella yhteyden hotellin langattomaan verkkoon ja sain päivitettyä päivän kuulumiset Facebookiin.

Ruoka tuli ja se syötiin hyvällä ruokahalulla, jälkkäriksi tilatut kakkupalasetkin tulivat pöytään kun pääruoka oli syötynä - vain kahvit puuttuivat. Aikansa siinä odoteltiin, ja mietittiin, että onkohan kahvit tulossa vaiko ei - lopulta kysyin tarjoilijalta, no unohtuneethan ne meidän kahvit oli. Saatiin lopulta ne kahvitkin. Kello oli kymmenen tietämillä kun palattiin huoneeseen. Ei siinä paljoa enää aikaa kuluteltu, otettiin vain vielä vodkasnpsit ja painuttiin nukkumaan.

22. matkapäivä, maanantai 8.9.

Aamulla herätys kuudelta. Hotelliin kirjautuessa meille oli kerrottu että aamupalaa tarjotaan kello 7 alkaen. Mentiin ensin viemään osa matkatavaroista pyörien päälle. Turkulaisten Harrikka oli pysäköoitynä jonon jatkoksi mun pyörän perään. Huomasin siinä Itävallan tietullimerkin - eli olivat todennäköisesti tulossa Itävallassa järjestystä isosta Harrikoiden kokoontumisajoista, siitä samasta johon ne Mustallamerellä samassa laivassa matkustaneet venäläiset motoristitkin olivat olleet matkalla.

Kello ei ollut vielä aivan seitsemää kun kokeiltiin ravintolan ovea, ja auki se oli. Aamupalakokkikin oli jo paikalla. Kysyin että joko saa tulla, ja kokki ohjasi meidät ikkunapöytään. Baaritiskillä oli tarjolla kahvit, mehut, murot ja muuta aamupalatarviketta. Pöytään meille tuotiin iso lautanen jossa oli kanamunaa, jotakin pasteijaa, juustoa ja kinkkua. Syötävää oli varsin runsaasti, eikä me saatu alas puoliakaan lautasen antimista.

Aamupalan jälkeen haettiin vielä loput tavarat ja lähdettiin. Takapihan portti oli kiinni, mutta ei lukossa. Avasin portin ja työnsin Varaderon portin ulkopuolelle, en viitsinyt vielä käynnistää, ääni olisi kuitenkin pyörinyt sisäpihalla ja herättänyt niin hotelliasukkaat kuin pihan kahden kerrostalonkin asukkaat. Suljin portin kun Pekkakin oli portin ulkopuolella. Sitten lähdettiin. Oli maanantaiaamu, keskellä kaupunkia, ja kellokin oli jo puoli kahdeksan tietämissä. Kadulla oli paljon liikennettä, koululaisia menossa kouluun, busseja ja autoja. Siinä piti vähän sumplia, että päästiin oikealle tielle, eli heti aamusta ruuhkahässäkkä.

Ajeltiin vähän rauhallisempaa reittiä, tietä 16 ja siltä käännyttiin Senjyyn. Senjyssä pysähdyttiin tuhlaamaan loppuja Puolan slotyja pois. Pekka kävi kioskilla ja minä kaupassa. Kaupan ulkopuolella vielä annettiin kaikki loput kolikot kauppaan menossa olleelle laitapuolen kulkijalle. Mies oli kovasti kiitollinen.

Senjystä jatkettiin maaseututietä 661. Tie oli nautinnollista ajettavaa, hyvää asvalttia, loivia mutkia ja maalaismaisemat kylpivät aamuauringon paisteessa.

Tieltä 661 saavuttiin tielle E67/A5, eli Via Balticalle ja kohta jo Liettuan puolelle. Kahville pysähdyttiin Statoilin asemalle. Aurinko paistoi ja lämmintä oli jo yli 20 astetta, oikein mukava ajokeli.

Ajttiin vielä muutamakymmenen kilometriä pohjoiseen Via Balticaa ja Marijampolėn kaupungin lähellä käännyttiin länteen, tielle A7. Vajaa 60 kilometriä ja lähestyttiin Kaliningradin alueen rajaa.
Ensin oli tietenkin Liettuan tulli. Siellä tullivirkailija otti pyörien rekisteriotteet ja poistui niiden kanssa toimistoon. Tullimies viipyi toimistossa rekisteriotteiden kanssa aika pitkään, mutta lopulta palasi ja ojensi paperit takaisin. Päästiin jatkamaan matkaa Venäjän tullia kohti.

Tienviitta näytti että oikealle kääntyvä tie vie tulliin. Siihen puomin taa pysähdyttiin yhden henkilöauton perään. Alueelta tuli kuorma-auto, ja kuski neuvoi meitä jatkamaan matkaa eteenpäin, ilmeisesti tämä tulli oli vain rahtareille, ja tavallisille matkaajille oli toinen toimipiste. Jatkettiin vielä vähän eteenpäin ja saavuttiin tulliin. Täällä Venäläiset tullimiehet olivat hyväntuulisia ja meidät ohjattiinkin jonon ohi suoraan tulliin. Taas saatiin tulliselvitysasiakirjat eteen - tälläkertaa englanninkieliset. Englanninkielinen versio tuntui olevan selkeämpi kuin se heikosti suomenkielelle käännetty versio. Pekka sai vielä tullimieheltä neuvoja mitä siihen pitää raapustaa. Kaikesta huolimatta minä onnistuin täyttämään se toisen kappaleen väärin, ja jouduin kirjoittamaan koko paperin uusiksi. Toisella kertaa onnistui. Paperin vastaanottanut tullimies alkoi kysellä multa että mitä mun matkatavaroissa on. Yritin selittää että pääasiassa henkilökohtaisia tavaroita ja moottoripyörän tarvikkeita - no se ei riittänyt vaan piti vielä tarkemmin yrittää selittää - aloin sitten luetella: hammasharja, hammastahnaa, vaatteita, sadeasu, korjausopas...jne. Tullimies ojensi paperini mulle ja toivotti hyvää matkaa. Kysyin Pekalta että kysyttiinkö häneltä matkatavaroista, ei kuulemma oltu kyselty. Se täytyy vielä erikseen mainita että Kaliningradin rajalla tullimiehet olivat paitsi hyväntuulisia, niin osasivat myös huomattavan hyvin englantia Venäjää osaamattomalle tämä rajanylitys oli huomattavasti mukavampi kokemus kuin se edellinen Niiralassa. Aikaakaan ei kulunut tuhottomasti.

Kaliningradin alueella on vielä huomattavissa Saksalainen menneisyys. Vanhat rakennukset ovat hyvin tehtyjä ja aivan erityyppisiä kuin "oikealla Venäjällä". Teitä reunustaa isot vanhat tammipuut. Muutenkin elämä näyttää paljon vauraammalta, ihmiset ovat hyvin ja tyylikkäästi pukeutuneita, huonoja autoja ei juurikaan näy ja ympäristö näyttää pääasiassa hoidetulta.

Jatkoimme matkaa suoraan kohti Kaliningradia. Aika pian oli kuitenkin etsittävä huoltoasema, bensaa ei ollut paljoa. Tankkaaminen oli tarkoituksella jätetty Venäjän puolelle, polttoaineen edullisen hinnan vuoksi. Kaliningradissa sai sentään tankata kaikessa rauhassa ensin ja mennä sitten kassalle maksamaan. Meillä ei ollut nyt ruplia yhtään, joten oli syytä löytää paikka jossa saa maksaa luottokortilla. Tarjosin kassalla sitä korttia joka oli edellisiltana Augustowissa toiminut - tosin nyt tällä huoltoasemalla tämä kortti ei sitten toiminut. Tuumasin jo mielessäni, että mitäs nyt sitten... ja tarjosin kuitenkin kokeeksi sen toisen kortin, ja nyt vuorostaan se (edellisiltana toimimaton kortti) toimi.



Kaliningradin kaupunkia kohti ajellessa nähtiin useita öljynporauspumppuja, en ollutkaan tiennyt että täällä on öljyä. Pekka oli huomannut että karttapiirturi oli muutamaan otteeseen hukannut satelliitin - ilmeisesti lähellä oli armeijan alueita joissa on häirintä päällä.

Kaupunkia lähestyttäessä alkoi tietyöalueet, ja samaan aikaan alkoi vielä sataakin. Pysähdyspaikkoja ei tietyöalueella ollut. Oltiin jo aivan kaupungin rajalla, kun tietyömaalla oli sopiva levike jolle pysähdyttiin. Minä puin sadevaatteet, Pekkakin sadetakin.


Me emme ajaneet Kaliningradin kaupunkiin vaan mentiin ohitustietä pohjoiseen ja sitten kohti Zelenogradskia, josta pääsee Kuurinkynnäkselle.

Zelenogradskissa ajettiin taas vähän harhaan. Ajettiin läpi asuinalueen jossa tuntui asuvan rikkaita. Talot olivat uusia, näyttäviä, eurooppalaistyylisiä. Pihat kivettyjä ja aidattuja ja usein siellä aidatulla pihalla seisoi luksusluokan auto. Väliin kyllä mahtui muutama vanha ja vaatimatonkin talo. Pysähdyttiinkin siinä alueella hetkeksi aikaa. Sade oli jo mennyt ohi ja otin taas sadekamppeet pois.

Lopulta löydettiin tielle joka johti Kuurinkynnäkselle. Venäjänpuoleien osa Kuurinkynnästä on mailmanperintö- ja luonnonsuojelualuetta. Sinne päästäkseen piti maksaa pääsymaksu. Pääsymaksu oli seitsemän euron luokkaa, ja onneksi sen sai maksaa luottokortilla - Pekka maksoi molempien pääsymaksun.

Kuurinkynnäksen tie kulki lehtimetsän keskellä, vaikka meri oli lähellä sitä ei juuri näkynyt. Välillä itäpuolella vähän vilahti meri metsän välistä, mutta länsipuolella oli metsää kasvava hiekkavalli - sinnepäin ei merta näkynyt. Pysähdyttiin uimarannan/ulkoilualueen parkkipaikalle ja lähdettiin kävelemään hiekkavallin yli Itämeren rannalle. Polulle oli rakennettu puinen kulkuväylä portaineen.



Rannan tuntumassa oli hiljattain kaadettu puustoa, mutta sitä ei oltu vielä korjattu pois. Rannalla ei ollut tungosta. Hiekkarantaa riitti silmänkantamattomiin. 


Kuurinkynnäksen tietä oli noin 50 kilometriä Venäjän puolella, liikennettä ja asutusta oli harvakseltaan. Sitten tultiin taas Liettuan rajalle. Venäjän puolella tullihommat meni sujuvasti, mutta Liettuan puolella taas tutkittiin pyörien papereita pitkään. Tullivirkailijanainen meni kummankin papereiden kanssa toimistoon, viipyi kauan ja tuli sitten mun luo kysymään papereista. En saanut selvää että mikä oli ongelma. Virkailija kysyi minulta originaalia rekisteriotetta. Kerroin että se on originaali. Sitten ongelma tuntui olevan se että meidän rekisteriotteet oli erinäköiset. Kerroin että Pekan rekisterioe on vanhempi ja siksi hieman erilainen. Tämän tullivirkailija sanoi kyllä ymmärtäneensä. Sitten kysyin että mikä on ongelma? Virkailija sanoi että "Person is different". Siinä sitten odoteltiin ja ihmeteltiin että mitäs ihmettä nyt tapahtuu. Taas olisi pitänyt maksaakin jotain pääsymaksua, mutta porttivirkailijakaan ei suostunut ottamaan maksua ennenkuin tullihomma on selvä. Lopulta tullivirkailija tuli papereiden kanssa ja päästi meidät eteenpäin. Liettuassa ollaan hyvin tarkkana ajoneuvojen kanssa, ilmeisesti siitä syystä että siellä liikkuu paljon varastettuja ajoneuvoja. Ehkä mun pyörän "ongelma" oli se että se on tuotu Ruotsista käytettynä.

Viimein päästiin taas jatkamaan matkaa. Rajalta ei ollut pitkä matka lomakylä Nidaan. Nida ei ole kovin iso paikka, noin 2600 asukasta. Hotelleja, muutama bed and breakfast-majoitus ja leirintäalue. Hiljaiselta vaikutti, monet paikat olivat jo sulkeneet tältä kaudelta. Me majoituttiin aika isoon hotelliin. Hotellissa oli iso päärakennus ja vähän pienempi majoitusrakennus. Me päästiin siihen pienempään. Isossa rakennuksessa olikin kaksi bussilastillista saksalaisia eläkeläisiä.

Meidän majoittuessa alkoi olla jo lähes pimeä, ja alkoi sataakin pikkuhiljaa. Hotellilla oli iso ravintola ja siellä oli saksalaisia eläkeläisiä syömässä. Käytiin siinä katsomassa ja kysymässä, mutta ruokaa oli tarjolla vain niille ryhmämatkalaisille. Me lähdimme kävelemään pääkatua pitkin ja etsimään ruokapaikkaa. Vettä tihutti, oli pimeää ja hiljaista. Monessa talossa näytti olevan ainakin lomakaudella majoitusta, mutta nyt melkolailla kaikki olivat pimeänä - lomakausi oli ohi. Jonkin matkaa saatiin kävellä ennenkuin vastaan tuli ravintola jossa näytti olevan elämää. Rannan tuntumassa oleva ravintola jossa oli Kuurin laguunille päin lasiseinä ja terassi. Lasiseinä oli vielä avattava, ja nyt se oli auki, joten ravintolan sisätilakin tuntui olevan terassia. Päätettiin syödä oikein hyvin ja pitkän kaavan mukaan. Tilattiin alkuroaksi kreikkalaiset salaatit ja pääruoaksi kalaa. Juomiakin useampaa sorttia.

Kuulin kun viereisen pöydän asiakkaat kysyivät tarjoilijalta, kuinka kauan ravintola on vielä auki. Tarjoilija sanoi että se riippuu asiakkaista - saattaa olla että tämä on viimeinen ilta.

Saimme eteemme ne kreikkalaiset salaatit - ne vain olivat yksistään jo niin isot, että olisivat kovasti riittäneet ruoaksi. Pääruoka, paistettu lohi, oli vallan maistuvaa - kolmen viikon aikana oltiin syöty lihaa niin paljon että Pekka tuumasi että ainakin yhden sianpuolikkaan verran oli lihana syöty.

Ravintolasta käveltiin takaisin hotellille merenrantaa pitkin. Oli lämmin, mutta vettä satoi jo ihan kohtalaisesti. Taas oli vaatteet märät kun päästiin hotellille. Minä kuivattelin vaatteitani hiustenkuivaajalla - semmoista en ollut nähnytkään tällä reissulla muualla kuin Sotshissa ja nyt Nidassa. Huoneessa oli muutenkin aika hyvät oltavat motoristille, mm. vaatehuone oli kätevä, kun nuo ajokamppeet vie paljon tilaa.

Kello oli melko paljon kun painuttiin nukkumaan. Sänky oli oikein hyvä, mutta kuten jo aiemminkin todettu, joka hotellihuoneessa on jotakin vikaa - täällä se vika oli liian lyhyt peitto. Heräsin yön aikana useaan otteeseen siihen, että yritin potkia peittoa varpaiden päälle ja samalla nyppiä sitä ylöspäin hartoiden peitoksi.

23. matkapäivä, tiistai 9.9.

Aamulla hotelli ja Nidan pääkatu oli vielä aivan hiljainen kun kuskattiin taas tavaroita pyörien päälle. Pekka sai tuotua kaikki tavaransa kerralla mutta mun piti käydä vielä toinenkin hakukerta. Suljin huoneen oven ja otin avaimen mukaan. Päärakennuksen ovi oli kiinni, eikä avainta päässyt palauttamaan vastaanottoon - lykkäsin sen hotellin lukittuun postilaatikoon.

Sade oli lakannut, mutta tiet olivat vielä märät. Liettuan puoleisella osalla kuurinkynnästä asutusta ja liikennettä oli paljon enemmän kuin Venäjän puolella oli ollut. En tiedä oliko tämä Liettuan puoli vähemmän suojeltua aluetta, mutta kyllä siellä ainakin ihmisen kädenjälki näkyi ihan eri tavalla.
Kuurinkynnästä jatkui vielä nelisenkymmentä kilometriä kunnes saavuttiin Klaipedaan.

Klaipedassa on kanava jonka yli kulkee lauttoja. Lauttaa ei ollut paikalla kun saavuttiin kanavan rantaan. Hetkinen siinä katseltiin kirkastuvaa aamua ja roskien kanssa hääräävää varista. Muitakin lautalletulijoita tuli jonoon puomin taakse. Kyltti kertoi lauttamaksusta, mutta missään ei näkynyt lipunmyyntiä. Oletettiin että maksu kerätään lautalla.

Lautta saapui rantaan ja sieltä purkautui autoja, ei kovin montaa, ehkä kymmenisen kappaletta. Sitten päästiin ajamaan lautalle. Rantojen välinen matka ei ole pitkä, lauttamatka keski ehkä kymmenisen minuuttia. 




Rahastajaa vain ei näkynyt lautallakaan - eli päästiin aivan ilmaiseksi.
Lautan saavuttua rantaan päästiin aika sujuvasti satamasta pois ja ajettiin Klaipedan ostoskeskukselle. Kello oli vasta vähän yli kahdeksan ja ostoskeskuksessa oli auki ainoastaan ruokakauppa. Pekka tuumasi että ostetaan kolmioleivät. Ruokakauppa oli iso, uuniuoreita leivonnaisia oli tiskissä "metritolkulla" - herkullisen näköisiä pitsoja, viinereitä ja leipää. Kylmätiskit kierretiin moneen kertaan, mutta kolmioleipiä ei vain löytynyt. Pekka oli aivan varma että kaupassa kyllä on kolmioleipiä, me ei vain löydetä niitä. Päädyttiin ostamaan taas paketti meetwurstia, sämpylät, juotavaa jukurttia ja suklaapatukat. Lompsittiin kassajonoon. No siinä kassan vieressähän oli pieni kylmäkaappi jossa oli aamupalajuttuja - muunmuassa niitä kolmioleipiä. Ei kuitenkaan käännytty palauttamaan valittuja ostoksia takaisin. Kassalla vielä oli ongelmaa, juuri siitä meidän meetwurstipaketista puuttui viivakoodi - näytin kassalle että antaa olla. Vähän kuivakka aamupala nautittiin penkillä ostarin ulko-oven vieressä.

Klaipedasta ajettiin ensin rantatietä pohjoiseen päin, ja Palangan lähistöllä käännyttiin itää kohti. Melko harvaanasuttua seutua, välillä pellotkin kasvoivat vesakkoa. Sielä missä asutusta oli, se oli melkolailla köyhän näköistä. Aivan eritasoista kuin Puolassa taikka Kaliningradissa. Köyhää seutua tuntui riittävän pitkälle.

Puolenpäivän tietämillä pysähdyttiin huoltoasemalle tankkaamaan. Minä tankkasin keskimmäisellä pumpulla ja sen vieressä maa oli niin epätasaista että en meinannut ollenkaan löytää sopivaa kohtaa missä laittaa pyörä sivuseisontatuelle, aina pyörä oli joko liian pystyssä tai liian kallellaan. Lopulta tankkasin pyörän, vähän hätäisestikin, siten että pyörä oli liian kallellaan, ja minä tuin lantiolla pyörää ettei se kaadu kun tankki täyttyy ja painopiste nousee ylemmäs.


Tankkausta maksaessani ostin kassalta myös kahvin. Kassanhoitaja oli nuori ja ystävällisen oloinen nainen, ja osasi englantiakin oikein hyvin.  Menin kahvin kanssa ulos, se oli aivan liian kuumaa heti juotavaksi, joten laskin kannellisen pahvimukin kaivonkannelle ja ryhdyin voitelemaan ketjuja. Samalla vilkaisin öljyt. Edellisen kerran katsoin öljyt Romaniassa pari päivää aiemmin, silloin öljyn pinta oli merkkiviivojen puolivälissä. Nyt öljynpinta oli laskenut niin, että sitä ei näkynyt lasissa ollenkaan. Yli kymmenentuhatta kilometriä oli ajettu, ja nyt piti ensimmäisen kerran lisätä öljyä Varaderoon. Pyöränhuoltohetken jälkeen palasin sen kahvimukini pariin - ja se oli edelleen liian kuumaa. Hyvin se pysyy kuumana kun on kansi päällä.

Latvian puolella ympäristö muuttui modernimmaksi, tienvieressä olevat huoltoasemat alkoivat olla nykyaikaisia. Nyt alkoi olla jo hyvinkin tuttuja juttuja - Saldusissa pysähdyttiin Nesteen huoltoasemalle ja syötiin hampurilaiset huoltoaseman yhteydessä olleessa Hesburgerissa. 

Iltapäivällä ajettiin Latvian pääkaupungin Riikan läpi. Nätti kaupunki, tosin en kovin paljon pystynyt ympäristöä ihastelemaan, liikenne, raitiovaunukiskot ja mukulakivikadut tekivät ajamisesta sen verran haastavaa. Riikan jälkeen ajettiin rannikkoa pitkin suoraan pohjoiseen, Viroon. Matkan varrella pysähdyttiin uimarannalle.




Pärnuun saavuttiin viiden jälkeen iltapäivällä. Pärnussa on erityisesti motoristeille suunnattu hotelli Aleksandri pub. Kadulta katsottuna paikka ei kovin kummoiselta näyttänyt, mutta päärakennus oli loppuviimein melko iso ja hotellilla oli siinä useampia rakennuksia. Puutarhan puolella oli vielä mökkimajoitustakin. Me saatiin huone päärakennuksen yhteydessä olleesta uudemmasta siivestä ja pyörät saatiin alakerrassa olleeseen talliin.




Heti hotellin pihassa meille tuli juttelemaan kolmen motoristin porukka, kaksi Seinäjokelaista ja yksi Ylivieskasta. He olivat kotimatkalla Euroopanreissulta. Kaksi Bemaria ja yksi Honda. Juttelivat Pekan kanssa, siinä oli yhdellä ollut vähän murheita Bemarin kanssa ja heidän reissu oli jäänyt aiottua lyhyemmäksi, kun Bemari oli ollut "telakalla" pariin otteeseen.

Aleksandri pubilla oli myös muutama kissa, yhdellä taisi tehdä mieli tienpäälle.


Majoittumisen jälkeen käytiin läheisessä "tuliaiskaupassa" ostoksilla. Kaupassa oli monenlaisia alkoholituotteita hyllyt pullollaan. Tupakka oli toinen myymälän pääartikkeli. Lisäksi kaupasta löytyi jonkin verran makeisia ja vähän matkamuistoesineitäkin. Minä ostin likööripullon, tupakkaa ja virolaista suklaata.

Myöhemmin illalla käytiin ravintolan puolella syömässä. Seinäjokelaisten porukkakin oli siinä viereisessä pöydässä viettämässä iltaa. Ruoka oli hyvää ja ravintolan sisustuksessa riitti tutkimista. 




Ruuan jälkeen palattiin hotellihuoneeseen, otettiin vielä viimeisen illan vodkasnapsit ja tuumailtiin että ihmeen hyvin on jaksettu tulla toimeen yli kolme viikkoa, ilman minkäänlaisia yhteenottoja. Siinä on kuitenkin ajettu pitkiä päiviä, oltu väsyneitä, takaiskuja ja jännittäviä tilanteitakin on matkan varrelle osunut.

Olin jo nukkumassa kun kuulin että talliin, joka oli meidän huoneen alapuolella tuli vielä moottoripyöriä, äänestä päätellen Harrikoita. Vähän myöhemmin viereiseen huoneeseen tuli porukkaa - höpisivät ihan selvällä suomenkielellä nämäkin.

24. matkapäivä, keskiviikko 10.9.

Herätys oli kello kuusi. Vietiin tavaroita talliin pyörien päälle. Talliin oli tosiaan ilmesytnyt kolme Harrikkaa yön aikana. Majoituspuolen alakerrassa oli aamiaistila ja aamiainen oli luvattu kello seitsemäksi. Kello ei kuitenkaan ollut vielä seitsemää, mutta kaikki näytti olevan jo valmista, joten ryhdyttiin syömään aamupalaa. Siinä oli Harrikaporukasta yksi mies meidän kanssa aamupalalla. Hän kertoi että ovat Itä-Suomesta tulossa ja menossa Ukarainaan johonkin kristilliseen motoristitapahtumaan. Kolme pyörää ja huoltoauto. Juttua tuntui kyllä riittävän.

Aamupalan jälkeen otettiin pyörät ulos tallista. Pekka kävi viemässä huoneen avaimen respaan ja sitten lähdettiin ajelemaan. Aamu oli jälleen sumuinen, lämpötila oli kuitenkin jossain viidentoista ja kahdenkympin välillä. Pysähdyttiin tankkaamaan Nesteen asemalle. Nyt tuntui jo hyvin kotoisalta, tankkaaminen automaatilla sujui just samalla tavalla kuin kotimaassa.

Kymmenen tietämissä saavuttiin Tallinnaan, ja vähän myöhemmin oltiin satamassa. Tallinnassa oli tietöitä ja siitä syystä reitti satamaan ei ollut aivan niin suora kuin normaalisti, mutta helposti sinne kuitenkin löydettiin. Pekka kävi vielä tuliaisostoksilla sataman läheisyydessä olleessa kaupassa, ja sitten lähdettiin satama-alueelle etsimään Eckerö-Linen terminaalia. Siinä kyllä vierähtikin tovi ennenkuin löydettiin, viitoitus Eckerö-Linen terminaalille ei ollut kovinkaan selkeä. Lopulta kuitenkin löydettiin. Lipunmyynti oli pienessä kopissa sataman piha-alueella, ja lipun oston jälkeen saikin ajaa suoraan laiturille. 

Laiturilla oli jo helsinkiläinen pariskunta moottoripyörineen odottamassa. Laiva oli juuri saapumassa laituriin. 

Laivasta alkoi purkaantua rekkoja, niitä tuntui tulevan laivasta loputon määrä. Rekkojen jälkeen tuli henkilöautoja, mutta niitä ei ollut kovinkaan paljon. Kun laiva oli tyhjätty ja sitä alettiin taas täyttämään, pääsi moottoripyörät ajamaan sisään aivan ensimmäiseksi. Meidät ohjatiin ylemmälle autokannelle. Moottoripyörille osoitettiin paikka seinän läheltä ja siinä olikin kiinnitysliinoja iso nippu moottoripyörien kiinnittämistä varten. Kiinnittäminen piti hoitaa itse. Pyörä sivuseisontatuelle, ohjaustankko lukkoon ja etujarru "kiinni". Jarrua varten olin tehnyt tarranauhasta kaksi lenkkiä, laitoin molemmat, jotta varmasti pysyy. Pyörän kiinnitin kolmella liinalla kannen kiinnityslenkkeihin.

Kun pyörät oli kiinni poistuttiin autokannelta ja lähdettiin tutkimaan laivaa. Kello oli jotain puoli kaksitoista ja laivan lähtöön oli puoli tuntia. Vilkaistiin pintapuolisesti laivaa sen verran, että tiedettiin mistä löytyy ruokapaikka ja kauppa, ja sitten mentiin kannelle katselemaan Tallinnan maisemaa ja odottelemaan laivan lähtöä.





Kun laiva oli lähtenyt satamasta me mentiin syömään kahvilan ravintolaan. Otin taas lohta, lihakiintiö alkoi tosissaan olla täynnä. Minä otin vielä jälkkäriksi kahvin ja leivoksen. Pekka tuumasi ottavansa jälkkäriä myöhemmin.

Laivalla kuluteltiin aikaa kiertämällä taxfree kaupat (vaikkei se nyt mikään tax free enää nykyään olekaan) ja välillä istuskeltiin laivan kannella. Minä surffailin netissä puhelimella. Käytiin vielä toistamiseen ravintolassa - kahvilla. 

Laiva saapui Helsinkiin puoli kolmen aikaan. Me oltiin jo hyvissä ajoin autokannella irroittelemassa liinat ja odottelemassa poispääsyä. Laiva tietenkin tyhjennetiin käänteisessä järjestyksessä joten me oltiin viimeisten joukossa ulkona laivasta.Odotellessa ehti tulla jo hiki. Satamasta pois pääseminen kesti hetken kun laivasta purkaantuneita autojakin oli vielä pitkä jono pyrkimässä kadulle. Mekin pästiin lopulta liikenteen sekaan ja kello alkoi olla jo sen verran että päästiin sompailemaan Helsingin iltapäiväruuhkaan. Siinä vaiheessa kun Helsinki oli selvitetty olin jo taas hiestä märkä. Lämmintä oli parinkymmenen tietämillä ja aurinko paistoi. Moottoritiellä hikinen aluspaita alkoi viiletä, eikä mennyt kauaakaan kun se alkoi tuntua kylmältä.

Tampereella pysähdyttiin Pirkkalan ABC:lle. Tankkasin Varaderon ja nostettiin se vielä keskiseisontatuelle, että sain tarkistettua öljyt - ei ollut laskenut edelleisetä päivästä. Sisällä kävin vessassa vaihtamassa paitojen järjestyksen, sain ihoa vasten kuivalta tuntuvan merinovillapaidan. Kahviteltiin vielä Pekan kanssa ja minä arvoin että mitähän kautta ajaisin Vaasaan. Pekka tuumasi ajavansa Honkajoen kautta, pysähtymättä suoraan kotiin. Minä en osannut päättää ajaisinko samaa reittiä vai Parkanon kautta. 

Pekalla tuntui olevan jo kiire päästä kotiin ja sanoin siinä parkkipaikalla, että ei tarvi mua odotella, että kyllä mä tästä kotiin osaan itsekin. Pekka lähti, minä olin hitaampi ja kaikessa rauhassa värkkäsin varusteita ylleni. Siihen parkkipaikalle alkoi kerääntyä Harrikoita, niillä oli kai joku keskiviikkoajelu tai jotain. Minä nousin pyöräni päälle, se oli lievässä ylämäessä ja edelleen keskiseisontatuella. Painavasti lastattuna ja ylämäessä mun jalat eivät aivan yltäneet niin hyvin asvalttiin että olisin saanut kunnolla voimaa heilauttaakseni pyörän alas. Siinäpä keikuin. Tuumasin itsekseni että oon näköjään heti pulassa kun Pekka ei oo paikalla. Lähistölle oli parkkeerattuna kuussatanen CBR ja sen kuski käveli sopivasti ohi, niin pyysin häneltä apua, ja sain pyöräni asvaltille. Takaisin tielle päästyäni katsoin että tien yläpuolella kyltissä luki: Virrat, Kuru ja Vaasa. Ei muutakuin ettepäin. Seuraavan kerran hoksasin että kyltissä lukee enää Virrat ja Kuru. Nauratti. Heti hukassa kun ei ole opasta edellä. Päätin että en käänny, vaan ajan Kurun kautta Parkanoon. Tuosta tuli sellainen 14 kilometriä ylimääräistä, mutta mahtuuhan tähän reissuu vielä muutama ylimääräinenkin kilometri. 

Kurun kautta oli mukava ajella, ei ollut muuta liikennettä, ainakaan häiriöksi asti, ja kauniina syysiltana maisemiakin oli kiva katsella.

Mua vain meinasi viluttaa edelleen. Pysähdyin vielä Jalasjärven Juustoportille kaakaolle ja vaatteita lisäämään. Kaakaota juodessa soitin miehelleni kotiin ja pyysin laittamaan saunan lämpiämään puolen tunnin päästä - kotiin oli enää noin puolentoista tunnin ajomatka. 

Parkkipaikalla juttelin erään pariskunnan kanssa. Motoristeja, mutta nyt matkassa autolla. Pariskunta oli tulossa Vaasasta ja menossa etelää kohti. Kuulin että olivat ajaneet vesisateessa Vaasasta lähes Jalasjärvelle asti. Siinä Juustoportin parkkipaikalla kuitenkin paistoi aurinko ja lämpömittari näytti 16 astetta. Taivaalla kyllä näkyi tummia pilviä pohjoisen suunnalla.

Lähdin jatkamaan matkaa. Tiessä alkoi näkyä kosteuden merkkejä jossain Jalasjärven ja Kurikan välillä, ja Ilmajoella asvaltti oli ihan märkä - vettä oli tullut jokin aika sitten paljon, ja sitä tuli edelleen tihuutamalla. En kuitenkaan viitsinyt enää pysähtyä pukemaan sadekamppeita, vaan ajelin suoraan kotiin. 

Kello oli vartin yli yhdeksän kun pyörä oli omassa tallissa. Varaderon mittarilukema oli matkaan lähtiessä 72370, ja matkan jälkeen lukema oli 84758, eli reissussa 24 päivän aikana matkaa oli kertynyt 12388 kilometriä.

Vielä viimeisen kerran purin tavarat pyöränpäältä ja tällä kertaa kannoin ne omaan kodihoitohuoneeseen. Kodinhoitohuoneessa toinen kissa tuijotti munua kaksi sekuntia yllättyneen näköisenä, ja sen jälkeen jatkoi omia touhujaan, sitä ei paljon liikuttanut emännän kotiinpauu. Nyt sai mennä saunaan ja saunan jälkeen omalle vaatekaapille pukemaan puhdasta vaatetta päälle. 

Saunan jälkeen otin snapsin, en Vodkaa, kun sellaista ei talosta löytynyt, mutta Leijonaa - onnistuneen matkan kunniaksi.
 

Reissun reitti

"Hienosti" Paintilla piirrelty reitti - ainakin vähän sinne päin

 

Ajatuksia lopuksi:

Olosuhteet: Ennen matkaa minua huolestutti lähinnä se, että jaksanko ajaa niin paljon, ja kestääkö kroppa. Tiesin että edessä on aikaisia herätyksiä, pitkiä päiviä ja kuumuutta. Tein kyllä pitkiä päiväretkiä kesän mittaan ja välillä parina päivänä peräkkäinkin, mutta kotimaassa olosuhteet ovat paljon helpommat kuin siellä minne oltiin menossa. Lämpimässäkin ajamista pääsin kokeilemaan elokuisessa kolmenkymmenen asteen helteessä, mutta kuitenkin, kolmekymmentä on aivan eri asia kuin neljäkymmentä. Suhtauduin matkaan kuitenkin sillä ajatuksella, että tämä saattaa olla ainut kerta elämässä kun pääsen tällaiselle matkalle, ja minähän kyllä istun sen kolme viikkoa vaikka tikunnokassa.

Matkan alkuvaiheessa oli pari hankalaa päivää, päivä jolloin ohitettiin Moskova, ja sitä seuraava päivä Moskovan liepeiltä etelää kohti. Tuolloin suurin ajamisen iloa järsivä tekijä oli liikenne ja sen saasteet. Autoja oli paljon, ja kun letkan joukossa on hitaammin eteneviä ja saastepilveä ympärilleen tupruttavia kuorma-autoja, niin tuntui että yksi kokonainen ajopäivä meni jatkuvaan ohituspaikan kyttäämiseen, ohittamiseen ja takaisin letkaan tunkemiseen. Siinä alkoi minun oikean hartian pistävät kivut - jotka olivatkin sitten matkaseuralaisena matkan loppuun asti.

Takapuoli puutui ihan samalla lailla koko matkan, se on tunti ja sitten alkaa puutuminen. Ihan sama se on ollut koko kesän. Puutumiselle pystyy kuitenkin tekemän jotain kun ajaa matkaendurolla. Penkissä voi vaihtaa istuma-asentoa ja välillä voi ajaa seisaaltaankin. Seisaaltaan ajaminen auttoi myös kuumuudessa, sai vähän ilmaa kulkemaan takin sisällekin.

Kuumuudessa hikoilee. Ja sitä kun jatkuu useita päiviä niin kroppa alkaa kerätä nestettä. Hanskat jotka kotimaassa on kaikkein parhaimmat ajohanskat, eivät olekaan sitä enää näissä olosuhteissa. Sormet turpoavat ja hikistä ihoa vasten kaikki tuntuu hiertävän. Minäkin sain hanskojen kokolapusta verestävät hiertymät kumpaankin ranteeseen (ennenkuin leikkasin ne kokolaput kokonaan pois). Jos vielä joskus pääsen ajamaan vastaaviin olosuhteisiin, niin ainakin hanskoihin kiinnitän enemmän huomiota. 

Tekokuituiset vaatteet - ne olisi hyviä matkavaatteita koska ne kuivuvat nopeasti. Mutta hiostavissa olosuhteissa ne ei kyllä ole ollenkaan mukavat ihoa vasten. Minulla oli kuumina päivinä paitana tekokuituinen verkkopaita, ja se oli hyvä, kunhan alla oli puuvillainen aluspaita.

Polviin ilmestyi jossain Turkin tietämillä hikinäppyjä. Asialle ei voi tehdä oikein paljon muuta kuin iltaisin hoitaa niitä Bepanthenilla (onneksi Pekalla oli mukana Bepanthenia). Päivisin ne hikinäpyt välillä vähän vaivasivat kun ajohousun polvisuojat hiostivat lisää.

Seuraavalle reissulle pakkaan mukaan sekä Bepanthenia että Voltaren geeliä (jos sellaiselle matkalle vielä pääsen).

Matkalla tuli nähtyä paljon monenmoista. Kauniista ja ihastuttavista asioista olenkin yrittänyt kertoa mahdollisimman paljon, mutta matkalla näin myös paljon kurjuutta, köyhyyttä ja saastaa - niitä en kuitenkaan halunnut kuvata tai erikseen tuoda julki - jotakin on päiväkirjassa mainittu, mutta hyvin vähän. Kerron sitten erikseen mikäli joku on niistä kiinnostunut.

Ennakkoluulot: Suurin osa maista joissä kävimme olivat minulle uusia, siis siinämielessä että en ollut niissä koskaan käynyt. Omat ennakkoajatukset maista perustuivat niihin tietoihin mitä olin uutisista tai dokumenteista nähnyt. Minulla ei ollut mitään erityisiä kuvitelmia vaikkapa Venäjän suhteen, eikä Venäjä minua kovin yllättänytkään. Ainut oli se liikennemäärä. Väitän että sitä ei voi suomalainen ennakkoon ymmärtää ennenkuin on itse kokenut.

Turkista ja turkkilaisita mulla sen sijaan oli jonkinlainen ennakkoluulo. Kuvittelin etukäteen että Turkki tulisi olemaan kaikkein tylyin paikka matkaajalle. Mutta se ennakkoluulo tuli todistettua aivan vääräksi. Turkissa tylyjä (oikeammin ylimielisiä) olivat vain tullimiehet. Poliisit ja vartijat olivat tiukkoja ja vakavia, mutta he vain hoitivat hommansa ammatin vaatimalla asenteella. Tavalliset ihmiset joiden kanssa oltiin tekemisissä, olivat sensijaan erittäin ystävällisiä ja palveluhalukkaita. Meiltä ei yritetty huijata ylihintaa missään. Yhdessä hotellissa yöpymisen hinnasta tingittiinkin, ilman että me edes yritettiin - kohtuullisesta hinnasta vielä kohtuullisempaan. Turkin tiet ja ympäristö yllättivät positiivisesti. Kuten jo mainitsin, tiet olivat ensiluokkaisessa kunnossa. Talot ja kaupungit olivat pääasiassa hienokuntoisia ja eritysesti siistejä. Ainut miinus siinämielessä on itämaiset vessat. Turkissa huoltoasemien vessat ovat itämaiseen tapaan sellaisia joissa ei ole istuinta, vaan lattiassa on posliininen "malja", johon asiat tehdään kyykkyen. Tämä on motoristin kamppeissa aika haastava toimenpide.

Tiet - Venäläisistä ja Puolalaisista teistä ja niiden laadusta olen kuullut puhuttavan paljon. Kuitenkin Venäjällä tiet olivat pääasiassa hyväkuntoisia, huonojakin pätkiä oli, mutta loppuviimein aika vähän. Puolassa sen sijaan en bongannut huonokuntoista tietä lainkaan. Ehkä autolla ajaessa tilanne tuntuu erilaiselta. Kokonaisuutena matkan huonoimmat tiet olivat Romaniassa. Sielläkin moottoritiet ja valtatiet olivat hyväkuntoisia, mutta pienemmät tiet pääosin huonokuntoisia. Tämän matkan kaikkein huonoin tiepätkä oli Georgian vuoristossa, jossa mekin edettiin tunnin aikana kymmenen kilometriä, ja siinäkin piti pitää muutama tuumaustauko. 

Matkaseura: Kun matkustaa viikkokausia, on tärkeää että matkaseura on sen verran samanhenkistä että joka asiasta ei tarvitse erikseen neuvotella. Meillä ainakin tuntui olevan hyvin samantyyppinen tekemisen rytmi ja sen verran samalla aaltopituudella ettei mistään asiasta tarvinnut "vääntää". Kumpikin on kai vähän erakkoluonne ja meidän oli helppo olla myös ihan itsekseen. Vaikka samassa tilassa vietettiin aikaa, niin koko ajan ei tarvitse olla joku juttutuokio meneillään - kumpikin pystyi olemaan omissa oloissaan, nysvätä omiaan tai vain tuumailla hiljaa.

Vaikka olekin tottunut pärjäämään ja toimimaan itsenäisesti ja yksin, niin tällaiselle matkalle en missään tapauksessa olisi lähtenyt ominpäin. Itsehän lähdin mukaan Pekan kutsumana, ja helppo oli lähteä kun matkakumppani on sellainen johon voi luottaa joka tilanteessa. Pekalla on huikean paljon kokemusta ja tietoa mottoripyörämatkailusta, joten siinäkin mielessä parempaa matkaseuraa ei voi kuvitella.

Ja kun itse en kovin paljon osaa ja uskalla moottorpyörää rassata, niin saatoin olla turvallisin mielin, kun mukana on kaveri joka osaa vaikka mitä. Onneksi kuitenkin tällä reissulla ei kovin paljon tarvinnut Pekan taitoja käyttää.

Fiilikset: Ensimmäisinä parina päivänä olin vähän vielä epävarmalla mielellä. Mietin kuinka pitkä matka on edessä ja olin epävarma omasta jaksamisestani. Kolmantena päivänä olin huonosti nukutun yön jäljiltä jo valmiiksi väsynyt, silloin keskityin vain pysymään skarppina. Samana päivänä oli vielä Moskovan ohitus, joten ajateltavaa oli niin paljon etten ehtinyt enää miettiä jaksamistani. Samassa kohtaa oli oikeastaan se piste, josta en enää yksin lähtisi ajelemaan kotiin, joten ainut vaihtoehto on pysyä mukana. Neljäs päivä oli raskas ja toi mukanaan vähän hankaluuksiakin - sen päivän ja illan mittaan fiilis laski jo aika alas, mutta luovuttaminen ei käynyt mielessä. Tästä oli onneksi suunta ylöspäin. 

Minulla mieliala oli korkeimmillaan oikeastaan aikajaksolla jolloin lähdettiin Vladikavkasista ajamaan Kaukasusta länteenpäin - päättyen siihen kun Kaukasukselta tultiin pois viimeisen kerran Georgiassa. Minä olen taipuvainen murehtimaan syksyä jo juhannuksesta lähtien, niin nytkin aloin murehtia matkan päättymistä jos silloin kun Armeniakin oli vielä näkemättä. Eurooppaan tultaessa olin jo niin kotimatkamoodissa, että tätä matkapäiväkirjaakin kirjoittaessa ihmettelin kun en muista niistä päivistä kovinkaan paljon yksityiskohtia. Pari kertaa kotimatkalla olin melko väsähtänyt, ja silloin jo mietin että johtuukohan väsähtäminen siitä että kun on jo melko lähellä kotia, niin sitä jotenkin antaa henkisesti periksi.

Kotiinpaluu: Matkan jälkeen kotona tuntui aluksi mukavan helpolta. Sai mennä omaan saunaan, ottaa kaapista puhdasta vaatetta päälle, eikä enää tarvinnut miettiä että montako päivää mukana olevilla pärjää. Nukkumaanmeno omaan sänkyyn tuntui tosi mahtavalta. Toinen kissakin oli niin onnellinen emännän kotiinpaluusta että kehräsi kovalla volyymillä, eikä osannut päättää asettuisiko kainaloon vai rinnanpäälle, etuperin vai takaperin. Aamulla sai kaikessa rauhassa keitellä kahvit ja lueskella uutisia. Ei pakkaamista, roudaamista eikä kiirettä mihinkään.

Parina ensimmäisenä yönä heräsin, ja ihmettelin että missä olen. Kertaakaan reissussa ei tullut sitä oloa että en herätessäni tiennyt missä olen, mutta nyt kotona kävi niin. Yksi herääminen jäi mieleen, mietin että missä oikein olen ja katselin ympärilleni - tuumasin että aika jännä juttu kun täällä justiin samalla tavalla kello ja taulut kuin kotonakin - kunnes tajusin että kotonahan minä oonkin. Siinä oli pitkään vähän omituinen olo. 

Matkasta palautuminen oli nopeaa. Kun keskiviikkona palasin kotiin, niin torstaina kävin aamulla auringonpaisteessa vähän ajelulla, fiilistelin vielä niitä reissuaamuja. Sitten pesin pyörän ja perjantaina vaihdoin öljyt. Sunnuntaina lähdin vähän pidemmälle ajelulle ja mietin että olisin ollut jo valmis vaikka lähtemään uudelleen samanlaiselle reissulle, kaikki matkaväsymys oli tipotiessään.

Matkapäiväkirja: Noin viikko kotiinpaluun jälkeen aloin kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Matkapäiväkirjan kirjoittaminen kesti pitkään, yli kaksi kuukautta, mutta sen myötä olen saanut elää matkaa uudelleen. Kirjoittamisen edetessä tuntui että halusin viipyä pitkään niissä hetkissä joista olin nauttinut kaikkein eniten, tuntui että en halunnut "lähteä" Kaukasukselta ollenkaan. Matkapäiväkirjan viimeiset päivät tuntuivat erityisen työläiltä, ja varmasti osasyy oli se etten muistanut niistä kovin paljoa. Pekka on kyllä koko ajan auttanut kirjoittamisessa siten että on etsinyt Google mapsista paikkoja, ja kertonut asioita jotka minä olin jo unohtanut. Kuitenkin haikea mieli tuli siitäkin kun matkapäiväkirjassa pääsin viimeiseen lauseeseen. Nyt on tämäkin urakka ohi.

10 kommenttia:

  1. Kiva kun kirjoitit näin yksityiskohtaisesti, oli kuin olisin ollut nojatuolimatkalla itsekin :) Uskomattoman upeita erityisesti nuo vuoristomaisemat, ja kaikki kuvat olivat hienoja. Hyvä idea oli myös laittaa kartat ja google-kuvia sinne sekaan, niin matkaa oli helpompi seurata. Oli teillä upea reissu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kommentistasi Päivi.

      Kiva kuulla että tästä oli iloa jollekin muullekin kuin itselle :)

      Poista
  2. Upea kirjoitus, olet aito motoristi. Itse voin vain haaveissa toteuttaa noin haasteellisen matkan. Kiitos että sain lukea tämän :)

    VastaaPoista
  3. Vau mikä kertomus ja matka!! Kiitos, että jaoit!!
    escape pp:stä :)

    VastaaPoista
  4. Luin tätä kolmena iltana peräkkäin "iltakirjana" ja nautin valtavasti :) tykkään siitä miten paljon ihan arkisia yksityiskohtia kirjoituksessasi on, märkiä kenkiä ja kuumaa kahvia jne. Todella elävästi mutta silti samaistuttavan yksinkertaisesti kirjoitettu. Pysyi mielenkiinto yllä läpi matkakertomuksen vaikka olikin niin pitkä teksti keskiverto blogikirjoitukseen verrattuna.

    VastaaPoista
  5. Mukavaa lukemista. Uppouduin ihan täysillä tuohon ja naisihmisenä mieleni rohkaistui sen verran että gessuni keula kääntyy joku kesä samoille suunnille.

    VastaaPoista
  6. Kiitoksia kommenteista. Erityisen mukava kuulla jos tästä joku rohkaistui lähtemään samalle suunnalle :)

    VastaaPoista
  7. Oli pakko ahmia koko "teos" kerralla, kiitos. Oliko tiet niin hyviä Georgian suunnalla, että kyykyllä pääsisi ? Anapaan asti on tullut ajettua, mutta seuraavaksi Venäjältä Georgiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei.
      Kyllä perustiet Georgiassa on avian hyvässä kunnossa. Vuoristossa sitten voi olla yllätyksellisempää. Kaukasuksessa Georgiassa oli pääasiassa ihan asvalttitietä ja melko hyvääkin. Jokunen pätkä oli tietytötä, mutta kyllä siellä CBR tuli vastaan sielläkin.
      Se toinen pätkä siellä etelärajan tuntumassa oli sitten jo sellainen että en välttämättä suosittele kyykkypyörällä ajettavaksi.

      Poista